Maailmankaikkeuden mittakaavat, osa X: Uhat 1-metrisen maailmankuvalle

Edellisissä kahdessa mittakaavakirjoituksessani (1&2) käsittelin maailmankaikkeuden pituusskaaloja lähtien ensimmäisessä osassa yhdestä metristä universumin suurimpia etäisyyksiä kohti ja myöhemmin toisessa osassa yhdestä metristä pienimpiä etäisyyksiä kohden. Tässä kolmannessa hieman edellisistä poikkeavassa bonusosassa "X" pohdin vähemmän faktuaaliseen sävyyn edellisissä osissa tarjoiltujen perspektiivien kohdistamia uhkia ihmisen maailmankuvalle, ja yritän selventää itselleni, miten nämä uhat oman maailmankuvani puitteissa hahmotan.

Kuten edellisissä osissa totesimme, maailmankaikkeuden koko on valtava, mahdollisesti ääretön --- joka tapauksessa käsityskyvyn ulkopuolella. Tätä kiistämätöntä tosiasiaa hetken mielessä pyöritellessä herää väkisinkin syvällinen kysymys: Mitä merkitystä voi yksittäisellä ihmiselämällä, tai edes koko ihmiskunnan kohtalolla olla tällaisessa kontekstissa? Olisiko sillä mitään väliä, vaikka koko maapallo tuhoutuisi huomenna? No, ainakin meille itsellemme maapallolla elävänä elämänmuotona sillä olisi. Ei ole lainkaan itsestään selvää, että universumissa edes olisi olemassa muunlaista merkitystä kuin minkä elämän olemassaolo tänne synnyttää, joten ei ole välttämättä perusteltua vaatia sellaista. Elämän mahdolliset merkitykset voi yrittää jakaa karkeasti neljään osittain päälleikkäiseen kategoriaan:

1. Perinnöllinen
2. Yhteisöllinen
3. Yksilöllinen
4. Universaali

Seuraavassa yritän lyhyesti selittää, mitä tarkoitan näistä kullakin.

1. Perinnöllinen: Evolutionäärisestä näkökulmasta kaiken elämän ykköstarkoitus on oman perimänsä edistäminen, sillä tämä on ainoa tehtävä, johon elämä on kehittynyt ja mukautunut luonnonvalinnan karsimana. Ne perintötekijät selviävät aina seuraavaan sukupolveen, joiden pohjalta kehittyneet yksilöt ovat kyenneet selviytymään ja tuottamaan jälkeläisiä perintötekijöineen. Eliö on genominsa kulkuväline. Tämä itsegeneroituva itsereferoiva tarkoitus pätee kaikkeen elämään arkkibakteereista ihmisiin. Toisaalta ihminen on yksi niistä harvoista otuksista maapallolla, jotka ovat kyenneet ainakin jossain määrin hivuttautumaan ulos tästä biologisesta pakkopaidastaan kehittyneen tietoisuutensa myötä: Onhan olemassa ihmisiä, jotka varta vasten päättävät olla hankkimatta lapsia. Tämä voi tapahtua etenkin silloin, kun elämän perinnöllinen tarkoitus on ristiriidassa myöhempien kohtien kanssa.

2. Yhteisöllinen: Tyypillisesti yksittäinen elävä olento on osa suurempaa eliöyhteisöä, jossa olennolla voi olla oma yhteisöllinen tehtävänsä. Tämä tehtävä voi luoda otuksen olemassaololle merkitystä sen/hänen toimiessaan yhteisönsä hyväksi. Varsinkin ihmisotusten tapauksessa merkitystä luovia yhteisöjä on monia eritasoisia --- esimerkkeinä perhe, kaveripiiri, työ-/harrastusyhteisö ja yhteiskunta. Mutta ihminen ei toki ole ainoa eläin, jolla voi olla yhteisöllistä merkitystä, vaan tämä pätee kaikkiin sosiaalisiin eläimiin. Äärimmäisyytenä mainittakoon joidenkin muurahaislajien työläismuurahaiset, joiden olemassaolon ainoa välitön merkitys on yhteisöllinen, sillä ne eivät pääse lisääntymään lainkaan. Vastaava mainitsemisenarvoinen, mutta astetta hämmentävämpi ääriesimerkki löytyy myös nisäkkäistä: kaljurottatyömyyrät. Toisaalta yksilön merkitys esimerkiksi muurahais-, kaljurotta- tai perheyhteisössä menee päällekäin perinnöllisen merkityksen kanssa, sillä ryhmän jäsenillä on erityisen paljon geneettistä yhtäläisyyttä.

3. Yksilöllinen: Edellisten merkitysten lisäksi yksilöllä voi olla jonkinlaisia itsetarkoituksellisia, usein edellisiä abstraktimpia, merkityksiä omalle elämälleen. Tällaiset abstraktit merkitykset perustuvat kehittyneeseen tietoisuuteen, ja ovat siten lähinnä ihmisotusten yksinoikeudellista ylellisyyttä. Joku elää tieteelle, joku taiteelle, joku toinen lie ihan vain piruuttaan. Kokemuksieni mukaan monilla ihmisillä on joku tietty fiksaatio, joka tuo elämään merkitystä henkilölle itselleen. Usein nämä toki myös sekoittuvat aiempien kohtien kanssa, mutta on myös olemassa harrasteita, vaikkapa postimerkkien keräily tai kvanttigravitaatio, jotka eivät välttämättä korreloi ainakaan kovin vahvasti yhteisöllisen saatikka perinnöllisen merkityksen kanssa --- lähinnä päinvastoin...

4. Universaali: Jotkut ihmiset uskovat yllämainittujen maallisten merkitysten lisäksi ihmisillä olevan jonkinlainen yliluonnollinen universaali arvo ja merkitys. Itse näen tämän mahdollisuuden jo mittakaavatarkasteluidemmekin pohjalta hyvin hyvin epätodennäköisenä, sillä olemmehan maailmankaikkeuden kokoon verrattuna täysin mitättömiä, pidimme siitä taikka emme, enkä ole kohdannut montaa hyvää syytä uskoa sellaiseen. ("Tietoni olemus"-raapustukseni ja erityisesti siellä esiintyvän Arktikulaatio-ongelma -pingviiniesimerkin pohjalta saattaa olla mahdollista ymmärtää, miksi en myöskään usko keijujen, menninkäisten tai jumalien olemassaoloon.) Epäilemättä paras syy, johon olen törmännyt, on se, että universaaliin merkitykseen uskominen antaa toivoa, ja tekee ihmisestä iloisen, mikä voi hyvin ollakin totta. Valitettavasti vain se ei tee tästä mahdollisuudesta yhtään sen todennäköisempää, sillä todellisuudella on vahva taipumus olla välittämättä ihmisten toiveista. Luulenpa koko maailmankaikkeuden olevan vain aivan väärä mittakaava etsiä merkitystä yksimetrisen elämälle. Luulen myös, että maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset keskittyisivät sen sijaan aktiivisesti etsimään merkitystä elämälleen yhden metrin mittakaavasta, sillä tämä on se mittakaava, jolla on merkitystä vuorostaan meille itsellemme.

Siispä yhteenvetona edellisestä tarkastelusta voisi todeta, että vaikka kosmos onkin järjettömän valtaisa, niin todellisia merkityksiä elämälle näyttäisi olevan tarjolla ainakin omassa yhden metrin mittakaavassamme, vaikkakin niitä voi joskus joutua itse etsimään. Jokainen olkoon vapaa luomaan itselleen omannäköisensä merkitysten kirjon rajoittamatta muiden vapautta tehdä niin.

Toisaalta mittakaavatarkastelujemme toisesta laidasta nousee vastaavan kaltainen uhkaava näkymä ihmisistä mekaanisina luonnonlakeja seuraavina molekyylikoneistojen kokoelmien kokoelmien ... kokoelmien kokoelmina. Jos olemme vain mekaanisia molekyylirobotteja, niin voiko meillä olla mitään mahdollisuutta vaikuttaa tulevaisuuteemme, vai onko tekemämme valinnat ennalta määrättyjä? Seuraammeko vain sokeina luonnonlakien viitoittamaa polkua? Neurotieteelliset tutkimukset viittaavat ainakin vahvasti siihen, että tietoisuus on fysikaalisten aivojen tuotos, eikä siihen liity mitään yliluonnollista.

Itselleni on ollut aina hankalaa ymmärtää, mitä vapaan tahdon käsite varsinaisesti tarkoittaa: Enhän voi ikinä tahtoa, mitä en halua. Sehän olisi jo räikeä looginenkin ristiriita. Itseasiassa yleensä pyrin siihen, että tahtotiloilleni olisi mahdollisimaan vakaat perusteet, eivätkä ne koostuisi vain satunnaisista heilahteluista. Tästä näkökulmasta tahtoni säännöllisyys ja lainmukaisuus on siis hyvä asia, eikä suinkaan ongelma. Mitä sitten, vaikka aivoni toimisivatkin fysiikan lakien mukaisesti määrittäessään tahtoni? Ovathan nämä lait parhaiten testattua tieteellistä tietoa, joten ainakin voin tässä tapauksessa suhteellisella varmuudella luottaa aivojeni säännönmukaiseen toimintaan.

Usein vapaa tahto jonkin tehdyn päätöksen suhteen ymmärretään käsittääkseni hypoteettisena mahdollisuutena valita toisin kuin miten oikeasti valitsi: -"Olisin voinut valita toisin, jos olisin halunnut." Mutta et kuitenkaan halunnut, etkä siten valinnut. Konditionaali-imperfekti on selvästikin hyvin ristiriitainen yhdistelmä --- menneisyys on jo tapahtunut, joten se ei mahdollisuuksia tarjoa. Tulevaisuus sen sijaan tarjoaa konditionaalisia mahdollisuuksia. Mutta vaikka päättäisin syödä huomenna lounaan sijaan hatullisen tapaskääryleitä todistaakseni tahtoni vapauden, niin tahdollani olisi edelleen selvä syy: todistaa vapaan tahdon olemassaolo. En siis loppujen lopuksi onnistuisi todistamaan yhtään mitään, sillä tämä syyseuraussuhde on selvästikin yhteensopiva luonnonlakien kanssa, ja koko hommasta jäisi vain hyvä maku suuhun. Usein emme tietenkään tiedosta kaikkia syitä valinnoillemme, joten jotkut niistä voivat vaikuttaa varsin satunnaisilta, mutta se ei sinänsä ole yllättävää, koska monien neurotieteellisten tutkimustulosten valossa meillä vaikuttaa olevan huomattavasti heikompi ote päämme sisäisiin tapahtumiin kuin mitä haluaisimme itsellemme uskotella. Esimerkkinä toimikoon Benjamin Libetin 80-luvulla suorittamat uraa uurtaneet neurotieteelliset kokeet. Näissä kokeissa koehenkilöitä pyydettiin joko painamaan nappia tai pidättäytymään painamasta tietyn aikarajan puitteissa. Havaittiin, että koehenkilöiden aivosähkökäyrä aktivoitui viitaten henkilön päätökseen painaa nappia viidesosasekuntia aiemmin kuin henkilö itse tiesi päättäneensä painaa sitä. Nämä (ja muut vastaavat) löydökset näyttäisivät viittaavan vahvasti siihen, että henkilö ei itse tietoisesti tee painamispäätöstään, vaan päätös on tiedostamaton, ja ainoastaan alitajunnan jo tehtyä päätöksen henkilö saa tiedon siitä. (Englanninkielisestä Wikipediasta löytyy kelpo artikkeli vapaan tahdon neurotieteestä, jos enklanti taittuu.)

Syy, jonka takia monet ihmiset puolustavat "vapaan tahdon" olemassaoloa kynsin ja hampain, on ymmärtääkseni moraalinen. Argumentti on seuraava: "Jos aivomme toimivat luonnonlakien mukaisesti, emmekä voi vaikuttaa valintoihimme niiden ollessa ennalta määrättyjä, niin ketään ei voi pitää vastuussa mistään. Siispä moraali menettää merkityksensä." Mutta tässä ajatuskulussa on selvä virhe, sillä se käsittelee henkilöä ja hänen aivojaan erillisinä käsitteinä. Me olemme aivomme (tai ainakin siltä se vahvasti vaikuttaa modernin aivotutkimuksen valossa, vaikka olisikin epärehellistä väittää, että aivojen kompleksista toimintaa ymmärrettäisiin vielä erinomaisen hyvin; esimerkiksi niin, että pystyttäisiin määrittämään tarkka yksi-yhteenkuvaus henkilön aivojen fysikaalisten tilojen ja sisäisten subjektiivisten kokemusten välille). Siten väitteessä "me emme voi vaikuttaa aivojemme toimintaan" ei ole mitään järkeä. Kuka on tämä "me"? Selvästikin aivomme voivat vaikuttaa aivojemme toimintaan --- luonnonlakien puitteissa.

Ajatellaanpa aivojamme jonkinlaisina itseohjelmoituvina äärimmäisen monimutkaisina tietokoneina, jollaisia ne tietyssä mielessä luultavasti ovatkin. Ne ohjaavat käyttäytymistämme, ja ovat siten vastuussa tekemisistämme. Jos teemme jotain hölmöä, niin selvästikin aivojemme ohjelmistossa on tällöin jotain vialla, ja se voidaan yrittää korjata niin sisäisin kuin ulkoisinkin menetelmin. Koska olemme aivomme, niin vastuumme ei katoa mihinkään, ja yhteiskunnan on perusteltua puuttua hölmöyksiin. Jo mahdollisen rangaistuksen tiedostaminenkin "ohjelmoi" välillisesti aivojamme pysymään kaidalla tiellä, joten rangaistukset ovat perusteltavissa, vaikka aivomme noudattaisivatkin luonnonlakeja. Siitä, miten tehokkaasti vankilatuomiot uudelleenohjelmoivat aivoja hölmöstelyn jo tapahduttua, voidaan tosin olla montaa mieltä... Ainakaan rikoksenuusintatilastojen valossa tehossa ei taida olla suuremmin kehumista. Kuitenkin voidaan todeta, että palauttamalla tarkastelu yhden metrin approksimatiiviseen mittakaavaan kuvailemalla mikroskooppisten tapahtumien aiheuttamia makroskooppisia ilmiöitä, aivojemme ja tietoisuutemme tietynlaisen mekaanisuuden tunnustaminen ei tee moraalia lainkaan merkityksettömäksi, vaan voi jopa jalostaa sitä, kunhan ymmärrämme paremmin aivojen toimintaa.

Lopuksi haluan vielä huomauttaa, että en ole erityisen hyvin perehtynyt filosofiseen kirjallisuuteen näistä aiheista, eivätkä ajatukseni mitä luultavimmin ole lainkaan uusia. Rajoittuuhan ansioni filosofian saralla yhteen hylättyyn yliopiston pääsykokeeseen. (Vapaan tahdon käsittelyni pääasiallisena vaikuttajana täytyy kuitenkin mainita Daniel C. Dennettin Freedom Evolves -niminen kirja.) Niinpä pohdintani kannattaa nautiskella suolan kera: Nämä asiat ovat aina monimutkaisempia kuin mitä kirjoitukseni ehkä antaisi ymmärtää. Mutta joka tapauksessa yllä esittelemäni näkökulmat ovat ainakin itselleni hyvinkin järkeenkäypiä ja loogisia, ja mikä tärkeintä, yhteensopivia tieteellisen tiedon kanssa.