Välitön ja perustavanlaatuinen kokemukseni olemassaolosta perustuu tietoisuuteeni tulvivaan jatkuvaan havaintojen vuohon. Sen perusteella tiedän ensinnäkin tietoisuuteni olevan olemassa --- ainakin hetkellisesti, sillä tautologisesti, tietoisuuden määritelmän nojalla, havaintojeni tietoinen havaitseminen vaatii havaitsevan tietoisuuden.[1] Jatkuvuuden vaikutelma johtuu tosin muistamistani edeltävistä tietoisuuden tiloista, ja kokemuksesta tiedän, että muistiini ei aina ole luottamista. Voisihan esimerkiksi olla mahdollista, että minut koottiin juuri äsken kasaan atomi atomilta, jolloin myös nykyiset muistoni syntyivät mahdollisesti vasta tässä kasaamisprosessissa, eikä suinkaan aidosti kokiessani muistamani asiat reaaliajassa. Minulla ei näyttäisi olevan mitään mahdollisuutta tehdä eroa tämän ja sen välille, mitä yleensä muistamiseksi kutsutaan, koska nykyhetki olisi omasta näkökulmastani kummassakin vaihtoehdossa täysin sama. Itseasiassa kvanttifysiikan periaatteiden mukaisesti kaltaisiani olioita muisteineen päivineen kasaantuu ja tuhoutuu satunnaisesti jatkuvasti. Lisäksi, jos maailmankaikkeus on ääretön, niin kaikki mahdolliset hiukkaskonfiguraatiot tapahtuvat äärettömän monta kertaa äärettömän monessa eri paikassa. Mistä siis tiedän, etten ole yksi näistä satunnais-Mateista, vaan se aito ja oikea Matti? En mistään. Siten huomaan, että jo tässä kohdin tietämystäni joudun tukeutumaan oletukseen, ja näin ollen kaikki tietoni, joka perustuu tähän oletukseen olemassaoloni jatkuvuudesta ja muistini keskimääräisestä todenperäisyydestä, on perustavanlaatuisesti epävarmaa.
En voi edelleen olla varma mieleni ulkopuolisen maailman olemassaolosta. Tässä havainnossani piilee solipsismin vaara.[2] Epävarmuus ei nähdäkseni kuitenkaan ole lainkaan sama asia kuin tietämättömyys. On täysin mahdollista arvioida väitteen todenperäisyyttä saatavilla olevan todistusaineiston valossa --- tieteen perusajatus --- ilman absoluuttista varmuutta. Tämä kokoamani todistusaineisto on tallennettuna muistiini, ja tämän takia sen validiteetti perustuu aiempaan oletukseeni muistini oikeellisuudesta. Todistusaineistoni peruselementit ovat erilaisia säännönmukaisuuksia välittömästi kokemissani havainnoissani. Erityisesti tietoisuuteni jatkuvuus ja kokemuksieni säännönmukaisuus on havainto, joka puhuu sekä muistini todenperäisyyden että ulkopuolisen todellisuuden olemassaolon puolesta: Kokemukseni näyttävät siirtyvän säännönmukaisesti nykyhetkestä muistiini, joka muodostaa pääasiallisesti varsin eheän kokonaiskuvan mieleni sisä- sekä ulkopuolisesta todellisuudesta. Jos kokemukseni todellisuudesta olisi kovin epäjatkuva ja rikkonainen, niin minulla voisi olla syytä epäillä muistini toimivuutta, omaa olemassaoloani tai mieleni ulkopuolisen todellisuuden olemassaoloa, mutta näin ei näyttäisi olevan. Esimerkiksi näin kerran unen, jossa astuin Rovaniemellä sijaitsevan kotitalomme ulko-ovesta Jyväskylässä sijaitsevan kesämökin pihamaalle. Jos tällaista tapahtuisi valvetodellisuudessani, niin säännönmukaisuus rikkoutuisi, ja minun tulisi tarkistaa oletukseni.[3]
Huolimatta kokemuksieni säännönmukaisuuksista, on toki aina mahdollista, että mieleni ulkopuolinen todellisuus on harhaa, mutta vain erityisen vakuuttavaa sellaista.[4] Esimerkiksi Matrix-tyyppinen tietokonesimulaatioskenaario, jossa me kaikki elämme elämämme kytkeytyneinä virtuaalitodellisuuteen aivojemme kautta, kun oikeat kehomme ovat sen sijaan kaiken aikaa upotettuina kohtumaisiin liuostankkeihin osana jonkinlaista superteknologista hypertuotantolaitosta, on periaatteessa täysin mahdollinen. Mutta mitä eroa on aidolla ulkopuolisella todellisuudella ja täysin vakuuttavalla harhalla? Aivan --- ei mitään. Toisin sanoen, jos en voi ikinä missään tilanteessa tehdä eroa näiden skenaarioiden välille, niin niiden erottamisella ei ole mitään käytännön merkitystä. Toisaalta on aina mahdollista, että joskus tulevaisuudessa tulen huomaamaan jollain tavoin, että mieleni ulkopuolinen todellisuus on harhaa, esimerkiksi samoin kuin joka aamu herään tajuamalla unitodellisuuteni olleen vain mieleni tuottamaa illuusiota. "Huh, se olikin vain unta." Miten siis voin ikinä tietää mitään mieleni ulkopuolisesta maailmasta, jos en voi edes olla varma sen olemassaolosta? Tämä johtuu puhtaasti tietoni olemuksesta: Tietoni on induktiota muistamieni kokemuksien säännönmukaisuuksien suhteen. Kun olen päästänyt irti pallosta 1000 kertaa peräkkäin, ja havainnut pallon joka kerta tippuvan maata kohti enkä kertaakaan maasta poispäin, päättelen induktiivisesti pallon tippuvan aina maata kohti --- no, ainakin tänään tässä paikassa. Havaintoihini perustuva induktiivinen tietoni ei ole koskaan varmaa, vaan aina voi tapahtua poikkeus, jota en osannut odottaa. En voi ikinä olla täysin varma, etteikö pallo tipu 1001:llä kerralla ylöspäin, tai että tajuntani jatkuu eheänä seuraavaankin sekuntiin. Kokemieni säännönmukaisuuksien perusteella olen vain oppinut ennakoimaan tiettyjä asioita tietoisesti, ja tätä kutsun tiedoksi. Tässä mielessä kaikki tietoni on tieteellistä tietoa --- teorioita ja hypoteesejä, joihin pätee popperilainen [5] tieteenfilosofia. Vastaavasti tiede on tietoni institutionalisaatio. Kaikki tietoni on ainoastaan falsifioitavissa, osoitettavissa vääräksi, mutta ei ikinä verifioitavissa, osoitettavissa oikeaksi, sillä muistan asioita vain menneisyydestä, mutta havaitsen nykyisyyttä.
Toisaalta kaiken tietoni täytyy olla falsifioitavissa ollakseen lainkaan merkityksellistä. Jos väitteen todenperäisyydellä ei ole minkäänlaista havaittavaa seurausta, niin sillä ei ole kannaltani mitään merkitystä, enkä voi ottaa kantaa sen oikeellisuuteen. (Vertaa aiempaan Matrix-viittaukseen.) Samalla on huomautettava, että epäuskoni väitteen todenperäisyyteen ei tietenkään edellytä uskoani väitteen negaatioon, joka on myös falsifioitumattomissa. Siten suhtautumiseni perustila minkä tahansa väitteen todenperäisyyteen on aina epäusko. Vain riittävän todistusaineiston nojalla voin ylipäätään arvioida väitteiden totuusarvoja sekä muotoilla uusia väitteitä, joiden oikeellisuuteen todistusaineistoni näyttäisi viittaavan: tietoa.
Otetaanpa havainnollinen, vaikkakin jokseenkin kuvitteellinen, esimerkki vielä tähän lopuksi. Olohuoneessani, jossa juuri nyt sohvallani löhöän, on vasemmalla seinustalla suljettu kaappi. Eräs tuttavani soitti minulle hetki sitten, ja kertoi, että tuossa nimenomaisessa kaapissani on juuri tällä hetkellä sisällä pienikokoinen pingviini nimeltään Arktikulaatio-ongelma, jolla on kuusi jalkaa ja kultaiset siivet. Minulla ei selvästikään ole mitään mahdollisuutta kiistää väitettä suoralta kädeltä. Toisaalta minulla ei myöskään ole mitään erityistä syytä uskoa tuttavani väitettä ennen kuin saan sitä tukevaa todistusaineistoa. Ennakkoasenteeni tuttavani väitteeseen on siis neutraali tässä mielessä. Aiemmat kokemukseni todellisuudesta, etenkin kuusijalkaisten kultasiipisten pienoispingviinien ilmeinen harvinaisuus, ovat kuitenkin omiaan nostamaan epäilykseni tuttavani väitteen todenperäisyydestä, ja tämän vuoksi vaadin erityisen vakuuttavaa todistusaineistoa sen uskoakseni.[6] Täten suuntaankin kaapilleni mitä pikimmiten, ja avaan sen; kaappi on tyhjä. Soitan takaisin tuttavalleni, ja kerron pettyneenä, ettei kaapissani ollut edes normaaleja pingviinejä, saatika sitten kultasiipisiä, mihin tuttavani toteaa pahoillaan: "Ai, anteeksi kovasti... Unohdinko kertoa, että Arktikulaatio-ongelma osaa myös teleportata? Hän on uskoakseni juuri nyt jääkaapissasi jäähdyttelemässä. --- Tiedäthän, kuinka pingviinit pitävät kylmästä!" Tässä vaiheessa alkaa käydä selväksi, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta suoraan testata tuttavani väitteen todenperäisyyttä. Väitettä ei voi enempää falsifioida kuin verifioidakaan kokeellisesti. Tietenkin saattaa olla, että löydän myöhemmin kultaista pingviininkakkaa jääkaapistani. Tämä olisi havainto, joka puhuisi epäsuorasti Arktikulaatio-ongelman olemassaolon puolesta, tai ainakin sen täyttä mielettömyyttä vastaan, mutta ei selvästikään millään tavalla sitä todistaisi. Jos näin ei käy, tai vaikka kävisikin, voin ainoastaan tarkastella epäsuorasti väitteen mahdollista yhteensopivuutta aiempiin kokemuksiini, ja lopulta todeta sen olevan varsin selvässä ristiriidassa monien tukevalla pohjalla olevien uskomuksieni, aiemman tietoni, kanssa.
[1] Tietoisuuteni on se jännä juttu, jolla tietoisesti havaitsen tekemiäni havaintojani, sekä ohjaan tietoisia ajatuksiani ja tekemisiäni. Tämän tarkempi tietoisuuden määrittely ilman kehäpäätelmiä tai ylimääräisiä oletuksia tuskin on edes mahdollinen, sillä määritelmä välttämättä nojautuu tietoisuuteen ensikädessä. Joudunhan muodostamaan tietoisuuden määritelmäni tietoisuuteni avulla.
[2] Solipsismi on filosofinen katsantokanta, jonka mukaan ainoa asia, jonka voin tietää, on oman tietoisuuteni olemassaolo. Tämä on nähdäkseni väärinkäsitys, joka seuraa solipsistien epärealistisista `tiedon' ja `tietämisen' määritelmistä, kuten seuraavaksi yritän argumentoida.
[3] Toisaalta juuri se asia, joka mahdollistaa uni- ja valvetodellisuuksieni erottamisen toisistaan on unimaailmani epävakaus, joka käsittääkseni johtuu nykytieteen valossa ulkoisten säännönmukaisten aistiärsykkeiden puutteesta. Jos unitodellisuuteni olisi yhtä säännönmukainen kuin valvetodellisuuteni, ei minulla olisi mitään tapaa erottaa niitä toisistaan.
[4] Albert Einsteinin kerrotaan todenneen, kieli mahdollisesti puoleksi poskessaan, "Reality is merely an illusion, albeit a persistent one." --- Todellisuus on illuusio, vaikkakin sitkeä sellainen.
[5] Karl Popper oli itävaltalais-englantilainen filosofi, joka erityisesti kunnostautui tieteenfilosofian saralla.
[6] Edesmenneen tähtitieteilijän Carl Saganin sanoin, "Extraordinary claims require extraordinary evidence." --- Erikoiset väitteet vaativat erikoisia todisteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti