Retropunktio: "Ongelma: Monstereita?"

Koska vietän ensi viikon Madridissa Loops 11 -konferenssissa, enkä siten luultavasti ehdi juurikaan blogikirjoittelua miettiä saatikka harrastaa, niin päätin korvaukseksi/kostoksi tai muuten vain vielä kovin tyhjän blogini täytteeksi laittaa tänne vuonna 2002 (muistaakseni lukion kolmannella luokalla) kieli poskessa kirjoittamani hyvän maun rajoja vienosti kosiskelevan, mutta omalla tavallaan blogin aihepiirissä pysyvän raapustuksen möröistä, monstereista ja ironiasta. Lukiessanne sen voitte myös huomata, miten kirjoitustaitoni eivät ole kehittyneet mihinkään yhdeksässä lukion jälkeisessä vuodessa, mikä eittämättä täytyy lukea vahvan luonnontieteellisen koulutukseni ansioihin... Ollos hyvae.

---

Ongelma: Monstereita?

Teoreema

Aurinko laskeutuu hitaasti kohti purppuranpunaiseksi värjäytynyttä horisonttia, jossa kaksi massiivista elementtiä, taivas ja maa, kohtaavat toisensa sulautuen ja kiteytyen yhteen olemattomaan viivaan. Hetki hetkeltä yön raskas pimeys kääriytyy pienen kylän ympärille --- kylän, jossa pieni Jim on juuri näillä hetkillä väsynyt valveillaoloon. Hänen päivänsä on ollut rankka ja täynnä tekemistä. Olihan hän kavereidensa kanssa pelaamassa jalkapalloa aina aamupäivästä asti. Nyt pieni Jim lyllertää pientä kotiansa ja pienen pientä huonettansa kohti. Äärimmäisen pieni huone sijaitsee toisessa kerroksessa, jonka suuntaan pikku-Jimin jalat häntä hitaasti vievät. Huolimatta pikku-Jimin lyhyestä olemassaolosta tässä kaaoksellisessa maailmankaikkeudessa hän näyttää zombilta. Eikä edes aivan tavalliselta zombilta, vaan erityisen väsyneeltä sellaiselta.

Kun pieni Jim on saanut harjattua hampaansa, kaikki viisitoista, ja suoritettua eräät täysin luonnolliset toimitukset, joista hienostuneet herrat ja rouvat eivät edes uskalla puhua maineensa menettämisen pelossa, pikku-Jim menee nukkumaan. Hän asettaa itsensä varovasti lakanoiden väliin ja sulkee viattomat silmänsä. Ei hänellä ole ainakaan tähän päivään menessä todettu likinäköisyyttä tai hajataittoa, sillä hänen pienessä syrjäseudulla sijaitsevassa kotikylässään ei ole optikkoliikkeitä. Suuret herrat ja rouvat ovat päättäneet, ettei pikku-Jim tarvitse silmälaseja. Ehkäpä Jim onkin kenties likinäköinen ja värisokea, ja hän on menettänyt puolet elämänsä väreistä ja iloista vammansa takia. Kuka ties joku päivä viattomaksi luultu pikku-Jimin silmä murskaantuu Jimin myötä, kun hän huonon näkökykynsä takia ajaa pienellä vaaleansinisellä polkupyörällään täryjyrän tai asfalttikoneen alle. Pikku-Jimin suljettua viattomaksi oletetut silmänsä hänen huoneessaan vallitsee avaruudellinen pimeys ja hiljaisuus. Jim yrittää nukahtaa. Hän yrittää yhä enemmän --- yrittää vaimentaa levottomat ajatuksensa, jotka eivät lakkaa vaivaamasta häntä. (Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa... daa-dam-di-dam-dam-daa.) Yhtäkkiä Jim havahtuu hiljaiseen ja matalaan ääneen, joka aaltoilee hänen korviinsa sängyn alta. Jim pidättää hengitystään ja yrittää kuulla tuon vertahyytävän äänen uudelleen. Ääni kuulostaa siltä kuin joku, tai kenties jokin, liikkuisi Jimin sängyn alla. Ehkäpä se on mitä hirvittävin peto kaikkien ravintoketjujen huipulta ja Helvetin syvimmistä syövereistä, tai mahdollisesti kanaksi ruumiillistunut hirviö, jolla on ydinohjus päälaella... Mitä ikinä onkaan, niin sen täytyy olla jotain groteskia ja nälkäistä, Jim ajattelee.

Oi Herran Jumala sentään! Taas tuo helvetillinen murina syöpyy sängyn vieteripatjan läpi suoraan pikku-Jimin korvakäytävään, josta se etenee kuuloluita pitkin kuulosolujen peittämään simpukkaan. Täältä aistinsolut lähettävät matkaan sähköisen impulssin, joka kulkee hermosoluja pitkin pikku-Jimin aivojen kuuloalueelle. Sieltä impulssi siirtyy vielä kuuloassosiaatioalueelle, jossa ärsyke saa merkityksensä. Viimeistään tässä vaiheessa Jim on jo kauhusta jäykkänä kuin betoniporsas ja hienoston kiusaksi laskenut alleen. Jimissä tapahtuu myös muita biologisia muutoksia, joista ei suinkaan vähäisempänä hänen kasvoilleen värjäytyvä, taivaanrantaan verrattavissa oleva purppura, sillä onhan hän pidättänyt hengitystään jo useampia minuutteja. Tiedostamattomasti pikku-Jim repii tyynyään kappaleiksi jännityksen ja pelon vuoksi, jotka puolestaan repivät pikku-Jimin aivoja kappaleiksi miltei yhtä tehokkaasti.

Joku liikahti Jimin pienen huoneen pimeimmässä nurkkauksessa vastapäätä Jimiä. Jokin läpipaha yrittää suistaa pikku-Jimimme hulluuteen, saada hänet huutamaan ja itkemään. Mutta Jim ei ole heikkomielinen pelkuri, kuten muut lapset. Hän on rohkea, jos hän vain haluaa olla. Kysymys on vain siitä, että haluaako hän olla. Aina hän ei halua olla... No, ainakin näin pikku-Jim yrittää itselleen uskotella juuri nyt.

Jim ei pysty pidättelemään hengitystään pitempään. Hän murtuu ja alkaa kirkumaan kuin heikkomielinen pelkuri, kuin muut lapset --- ei erityisen hiljaa, eikä mitenkään erityisen rauhallisesti. Hänen äitinsä säntää yläkertaan ja sinkoutuu kahden seinän ja yhden oven kautta Jimin huoneeseen, josta hän löytää poikansa kirkumasta punaisena sänkynsä päällä. Äiti laittaa kattolamppuun valon ja kysyy, josko Jim olisi kenties kunnossa. Jim ei sano mitään. Hän tietää kyllä, että aikuiset eivät usko lastensa höpinöitä hirviöistä, jotka oleskelevat heidän sänkyjensä alla öisin. Jim on oikeassa. Kuka tervejärkinen aikuinen nyt mörköihin ja monstereihin uskoisikaan? Eihän ne ole totta. Eihän ne ole totta?

Todistus

Yksi sana: ’ironia’. Tarvitseeko muuta sanoakaan? Ironia on se vekkuli vaaleanvihreä peikko olkapäälläsi ja ’smiley face’-tarra leikkaussalin röntgenlaitteen kyljessä. Ironia pitää maailmankaikkeuden käynnissä, pyörät pyörimässä ja suhdanteet kurissa. Se on kuin ravinto ihmiselle tai vety tähdelle. Kummassakin tapauksessa puutostilan seurauksena syntyy valkoinen kääpiö; elämä loppuu. Ilman ironiaa koko maailmankaikkeutta ei olisi edes syntynyt. On varsin ironista, miten yhdestä avaruuden pisteestä syntyy massiivinen maailmankaikkeus, miten täydellisessä kaaoksessa syntyy elämää, ja miten ihmeessä täällä pitäisi oikein elää. Ironisuuden huippu tässä on se, että maailmankaikkeuden elämä on kaiken lisäksi täysin turhaa ja mahdotonta.

-Miksi olemme täällä?
-Sattumalta.
-Mikä on olemassaolomme tarkoitus?
-Sitä ei ole.
-Mikä on tulevaisuutemme?
-Tuhoutuminen, ennemmin tai myöhemmin.

Tätä voisi kutsua vaikka ’elämän yleisironiateoriaksi’.

Ikiliikkujia on yritetty keksiä monta vuosituhatta. Tästäkin voimme löytää suuren luokan ironiaa, sillä sellaisiahan on jo olemassa. Katsoitpa sitten mitä tahansa hitua avaruudessa, niin se on ikuisessa liikkeessä. Minä olen ikiliikkuja. Sinä olet ikiliikkuja. Jopa naapurin vanha kuivettunut mummo on ikiliikkuja, vaikka onkin heittänyt henkensä jo kaksi viikkoa sitten ja edelleen makaa sohvallaan katsoen ostos-tv:tä illasta toiseen. (Ironista tämäkin sinänsä, että monesti lähimmäisiä muistetaan vasta silloin, kun he ovat jo kuolleet --– jos silloinkaan.) Tosin tässä välissä täytyy mainita, että kappaleet toki liikkuvat toisiinsa nähden, mutta mitään absoluuttista kiintopistettä avaruudessa ei ole. Kuka voi siis ikinä sanoa mikä on liikkeessä ja mikä ei?

Aika lähelle ikiliikkujaa päästään myös ironian suhteessa elämään, maailmankaikkeuteen --- ja kaikkeen. Nimittäin elämä, oli se sitten missä muodossa tahansa, ja sen kuolema synnyttää aina ironiaa. Oi, miten ironista onkaan, kun vuosimiljoonia kehittynyt elämänmuoto tuhoutuu saman kaaoksellisen maailmankaikkeuden ansiosta, joka on tuon kyseisen elämänmuodon synnyttänyt ja kehittänyt. Saatikka sitten se, miten vielä kauemmin kehittynyt elämänmuoto tuhoaa itsensä muutamassa vuosisadassa turhan elämänsä jälkeen! Voiko ironia olla enää täydellisempää? Funktio on siis seuraava: maailmankaikkeus synnyttää elämää, joka johtaa ennen pitkään kuolemaan, elämä sekä kuolema synnyttävät ironiaa, ja ironia pitää yllä maailmankaikkeutta. Näin käsissämme on siis ainakin käsitteellinen ikiliikkuja. Ironiaa siis tarvitaan, joten miksipä maailmankaikkeus kaikessa julmuudessaan ei ottaisi sitä kaikkialta mistä vain voi.

Tiedättehän nuo valtavat, kaikkitietävät oliot? Tiedättehän aikuiset? Heillä on uskomaton taito tietää todistamattomissa olevat asiat kuten sen, että heidän lastensa tavarat eivät noin vain katoa, ja että kesän jälkeen tulee aina syksy. Tosiasiassa heidän lapsensa ovat jo syntyessään, ja varsinkin syntyessään, rationaalisempia kuin heidän vanhempansa. He nimittäin osaavat suhtautua erillaisiin asioihin tarvittavalla varauksella ja kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiltä tuntuvat asiat. Mörköjen, monsterien ja kummitusten olemassa olemattomuutta pidetään myös yleisesti varsin selvänä asiana aikuisten keskuudessa, ja niihinhän uskovatkin vain lapset. Vaan mikä olisikaan jälleen suurempaa ironiaa kuin noiden hirvitysten olemassaolo, joita kaikki selväjärkisinä pidetyt henkilöt pitävät satuna? Kaikkien ylimielisten hienostelijoiden kaikkitietävyydeltä putoaisi pohja kerralla pois ja he joutuisivat ikuiseen häpeään. Se olisi verrattavissa ihmiskunnan itsemurhaan miljoonien vuosien kehityksen jälkeen. Ja taas kerran: "Oi, kuinka ironista se olisikaan!"

Mörköjen ja monsterien olemassaolo on siis välttämätöntä maailmankaikkeuden olemassaolon kannalta, sillä vaikka tuo hienostelijoiden joukko ei koskaan joutuisikaan tunnustamaan tietämättömyyttään, niin silti sanaton ironia leijuu voimakkaana lemuna heidän ympärillään. Näille kaikkitietäville hienostelijoille minulla on tapana nauraa päivästä toiseen ajatellessani, miten tietämättömiä he ovatkaan. Se on maailmankaikkeuden parasta ironiaa.

Korollaari

Äiti saa pikku-Jimin tyynnyteltyä ja vajoamaan takaisin hiestä sekä muista kehon eritteistä märkien vällyjen väliin. Lakanat liimautuvat pikku-Jimin iholle, kun hän kääriytyy niihin. Äiti lupaa kuitenkin lukea Jimille iltasadun, jotta hän saisi paremmin unta.

Satu alkaa:
-"Olipa kerran pieni kiltti peikko, joka asui..."
-"Äiti, onko peikkoja olemassa?"
-"Ei ole, rakas. Yritähän nyt nukkua."

Matti Raasakka, 2002

Maailmankaikkeuden mittakaavat, osa 1: > 1 metri

Asettaakseni tulevaisuuden blogipohdiskeluilleni soveliaan kontekstin, käsittelen seuraavissa kahdessa (oikeassa) kirjoituksessani asuttamamme kosmoksen ymmärystä pakoilevia mittakaavoja. Tässä kirjoituksessa sinkoudumme arkisesta yhdestä metristä ylöspäin sitä suurempiin etäisyyksiin, kun taas seuraavassa sukellamme yhdestä metristä alaspäin. Vastaavasti voisi jotenkuten sanoa, että tässä kirjoituksessa käsittelen yhtä sekuntia pidempiä tuokioita, kun taas seuraavassa yhtä sekuntia lyhyempiä hetkisiä --- ajan ja pituuden mittakaavat kun ovat yleisesti ottaen kytköksissä toisiinsa varsin vahvasti, kuten käy ilmi tuossa tuokiossa.

Vielä varoituksen sana: Näillä mittakaavoilla on tapana sitoa ihmisjärki jaloista peräkoukkuun ja ajaa moottoritiellä sataaviittäkymppiä väärään suuntaan. Ottakaatten siis tekoviiksistänne kiinni, matka alkaa!

Yksi metri on mittana hyvin helppo käsittää: onhan se jotakuinkin keskivertoihmisen keskivertokäsivarsien yhteismitta. Lähtiessämme tästä mittakaavasta kapuamaan ylöspäin skaaloissa tarvitsemme luotettavan mittatikun käyttöömme. Sellaisena saa toimia tällä kertaa sähkömagneettinen säteily aallonpituudeltaan muutama sata nanometriä, jota myös nimellä "valo" kutsutaan. Ehkäpä olette joskus saattaneet kuulla moisesta, jopa osallisiksi siitä päässeet. Valon huiman tyhjiönopeuden avulla voimme mitata suuriakin etäisyyksiä siedettävinä aikaintervalleina. Yhdessä sekunnissa valo kulkee tyhjiössä noin 300 000 kilometriä --- etäisyys, joka on vielä jotenkuten ymmärrettävissä arkikokemuksiemme pohjalta. Toisin sanoen yhden sekunnin aikana, höps, valo ehti juuri matkata noin 260 kertaa Suomen päästä päähän tai noin seitsemän ja puoli kertaa maapallon päiväntasaajan ympäri. Varsin vihaisesti kiiruhtaa hän. Mutta toisaalta ylläolevat lukumäärät ovat vielä jotenkuten hahmotettavissa, vaikka maapallon ympärysmitta onkin jo aika vaikea ymmärtää konkreettisesti ainakin itselleni.

Öisin taivaalla havaittavissa olevasta Kuusta valolla kestää kulkea maanpinnalle kuutamoa ihastelevan otuksen silmän verkkokalvolle keskimäärin noin 1,26 sekuntia. (Kuun etäisyys Maasta ja siten valon kulkuaika vaihtelee hieman kuukauden kuluessa, koska Kuun kiertorata Maan ympäri ei ole ympyrä vaan ellipsi.) Kuun etäisyys Maasta on siis noin 9,5 kertaa maapallon päiväntasaajan ympärysmitta. Kaikki toivottavasti tietävät, miltä kuutamo näyttää maapallolta käsin katsottuna, mutta tältä näyttää sen sijaan maatamo Kuusta päin katsottuna Apollo-astronauttien kuvaamana. Kuva havainnollistaa paremmin kuin mikään muu, kuinka maapallo on elämää ylläpitävä vehreä keidas keskellä synkkää avaruuden aavikkoa. Vaikka maapallon ympärysmitta onkin jo lähestulkoon käsityskykyni ulkopuolella, niin kovin pieneltä se Kuusta päin katsottuna näyttää, ja vielä pienemmältä se tulee näyttämään, kunhan jatkamme matkaamme edelleen... Toisaalta oikeastaan jo sekin tosiasia, että kuutamo, tuo yötaivaalla möllöttävä valokiekko, onkin itseasiassa valtava, lähemmäs neljä tuhatta kilometriä läpimitaltaan oleva ja kilometrin sekunnissa viilettävä järkäle hiekkaa ja kiveä, tuntuu olevan liikaa pääkoppani suojissa höllyvälle vaatimattomalle 1,3 litralle harmaata hyytelöä.

Mutta tässä vaiheessa minun täytyykin vielä mainita jotain ennen kuin pääsemme taas matkaan. Tuijotetaanpa otsa kurtussa vielä hetki tuota yllämainittua kuvaa. Minussa se herättää hetken näin tehtyäni äkkinäisen havahtumisen siihen, että itseasiassa juuri tälläkin hetkellä sijaitsen itse pienenä epäpuhtautena tuon sinisen kuulan muuten niin kauniilla pinnalla. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että maanpinta, johon tälläkin hetkellä turvallisesti tukeudun, ei ehkä olekaan aivan niin pysyvä ja jykevä kuin miltä se pienen likahidun näkökulmastani vaikuttaa. Itseasiassa varsin tukevalta vaikuttava maa jalkojeni alla onkin osa kivenmurikkaa, joka kiitää tässä parhaillaankin läpi avaruuden 30 kilometriä sekunnissa kiertäen valtavaa ydinräjähtelevää vetypalloa, jota Auringoksikin kutsutaan. Yrittäessäni siirtyä itsekeskeisestä pääni sisäisestä perspektiivistä, jossa maailmankaikkeus kiertää luonnollisestikin aina itseni ympärillä, yllämainittuun perspektiiviin, epäonnistun poikkeuksetta joka kerta. Mutta huolimatta tästä, yrittäessäni tehdä niin, mieleni valtaa aina hetkeksi se hassu tunne, joka valtaa mieleni aina hetkeksi, kun yritän tehdä niin. Siis. Yleensäkin aina, kun yritän hahmottaa maailman jostain muusta kuin omasta arkisesta ihmisnäkökulmastani, tuntuu että onnistun vaivoin muutamaksi sekunniksi venyttämään tajuntaani hitusen oikeaan suuntaan, mistä seuraa tietynlainen iloinen hämmennystila, jota on hyvin vaikea kuvailla. Suosittelen kokeilemaan, erityisesti yöllä tähtitaivasta ihaillessa. Kutsun sinut, hyvä lukija, myös raportoimaan tuloksista alla olevaan kommenttiosioon. Haluaisin tietää onko kokemukseni universaali, vai olenko sittenkin vain keskimääräistä enemmän sekaisin.

Tähän mennessä olemme vasta päässeet Kuuhun asti, josta nyt jatkamme toiseen taivasta dominoivaan objektiin, omaan rakkaaseen kotitähteemme, Aurinkoon. Auringosta valolla kestää matkata maanpinnalle jäätelön myyntiä kasvattamaan noin 500 sekuntia eli likimain kahdeksan minuuttia. Tämä varsin yksinkertainen tosiasiahan tarkoittaa muun muassa sitä, että jos Aurinko on räjähtänyt kappaleiksi viisi minuuttia sitten, niin meillä on vielä noin kolme minuuttia aikaa kehittää teknologia tähtienväliseen matkustamiseen ennen kuin räjähdyksen seuraukset ehtivät vaikuttaa Maahan asti. Harmi vain, että nykytiedon valossa meillä ei ole mitään keinoa tietää etukäteen räjähdyksestä, sillä suhteellisuusteorian mukaisesti minkäänlainen informaatio ei voi kulkea valoa nopeampaa. (Tähän palaan varmasti vielä myöhemmissä kirjoituksissani!) Seuraavat kolme minuuttia Aurinko näyttää meidän maallisesta näkökulmastamme vielä siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta paitsi että Auringon etäisyys maasta alkaa jo pakoilla toden teolla ihmisjärjen otetta, niin myös Auringon todellisen koon hahmoittaminen alkaa olla jo vahvasti ymmärryksen ulkopuolella. Tästä todisteina toimikoon SOHO-aurinkosatelliitin ottamat kuvat yksi, jossa maapallon koko rinnastetaan Auringon pinnalla tapahtuvaan materiapurkaukseen, ja kaksi, jossa on nähtävissä Auringon pinnalla auringonpilkku, joka kykenisi nielaisemaan koko maapallon yhdellä hotkaisulla, ja vielä jäädä nälkäiseksi. (Klikkaa linkkien kuvia nähdäksesi suuremmat versiot.)

Jos nyt kuitenkin malttaisimme jättää maailmanloppufantasiat toistaiseksi ja jatkaa matkaamme Auringosta poispäin kohti aurinkokunnan ghettoja, niin näemme miltä maapallomme näyttää kuuden miljardin kilometrin päästä maapallolta Neptunuksen ja Pluton ratojen tuolta puolen: haalea sininen piste, olkaa niin hyvät. Tämä Voyager 1 -luotaimen vuonna 1990 nappaama kuva on kaukaisimpana maapallosta otettu kuva maapallosta --- valon kesti matkata maanpinnalta kameran linssiin noin kuusi tuntia --- ja siihen sisältyy paljon symboliikkaa, jonka annan tähtitieteilijä Carl Saganin, kuvan symbolisen isän, itse selittää:

Tästä kaukaisesta kiintopisteestä nähtynä maapallo ei ehkä näytä mitenkään kovin kiinnostavalta. Mutta meille asia on toisin. Katso uudestaan tuota pistettä. Se on täällä, se on kotimme, se on me. Siellä ovat kaikki joita rakastat, kaikki jotka tiedät, kaikki joista olet ikinä kuullutkaan, jokainen olemassa ollut ihminen eli siellä elämänsä. Ilojemme ja kärsimyksiemme summa, tuhannet itsevarmat uskonnot, ideologiat ja taloudelliset oppijärjestelmät, jokainen metsästäjä ja keräilijä, jokainen sankari ja pelkuri, jokainen sivilisaatioiden luoja ja tuhoaja, jokainen kuningas ja alamainen, jokainen rakastunut nuoripari, jokainen äiti ja isä, toiveikas lapsi, keksijä ja tutkija, jokainen moraalien opettaja, jokainen korruptoitunut poliitikko, jokainen "superstara", jokainen "korkein johtaja", jokainen pyhimys ja synnintekijä lajimme historiassa eli siellä --- auringonsäteessä leijuvalla tomuhiukkasella.

Maa on hyvin pieni näyttämö suurella kosmisella areenalla. Ajattele niitä veren virtoja, jotka vuodatuttivat kaikki nuo kenraalit ja keisarit voidakseen tulla, kunniakkaasti ja voitokkaasti, pisteen murto-osan hetkellisiksi hallitsijoiksi. Ajattele niitä loputtomia julmuuksia, jotka tämän pikselin yhden kulman asukkaat kohdistivat toisen kulman lähes tulkoon samanlaisiin asukkaisiin, kuinka lukuisat heidän väärinymmärryksensä, kuinka halukkaita he ovatkaan tappamaan toisiaan, kuinka kiihkeä heidän vihansa.

Teeskentelymme, kuviteltu tärkeytemme, harha siitä että meillä olisi jonkinlainen erityisasema maailmankaikkeudessa, ovat haastettuina tämän himmeän valopisteen toimesta. Planeettamme on yksinäinen hitu suuressa ympäröivässä kosmisessa pimeydessä. Omassa tuntemattomuudessamme, tässä kaikessa tyhjyydessä, ei ole minkäänlaista viitettä siitä, että apu tulisi muualta pelastamaan meidät itseltämme.

Maa on ainoa maailma tähän mennessä, jonka tiedetään kantavan elämää. Ei ole mitään muuta paikkaa, johon lajimme voisi ainakaan lähitulevaisuudessa siirtyä. Käväistä, kyllä. Muuttaa, ei vielä. Pidit siitä tai et, tällä hetkellä Maa on se paikka, jossa teemme voitavamme.

On todettu, että tähtitiede on nöyristävä ja luonnetta kasvattava kokemus. Ei taida olla parempaa esimerkkiä ihmisten itsekkyyden mielettömyydestä kuin tämä kuva pikkuriikkisestä maailmastamme. Mielestäni se korostaa vastuutamme toimia ystävällisemmin toistemme kanssa, sekä säilyttää ja vaalia tuota haaleaa sinistä pistettä, ainoaa kotia jonka olemme ikinä tienneet.

-Carl Sagan, Pale Blue Dot: A Vision of the Human Future in Space, 1994

(Suomennos on omani. Alkuperäinen englanninkielinen teksti löytyy tuon ylläolevan linkin takaa.) Tässä on vielä uudempi etäinen kuva maapallosta, jonka Cassini-Huygens -luotain on ottanut Saturnuksen liepeiltä, ilmeisestikin. Maa näkyy kuvassa vaaleansinisenä täplänä Saturnuksen renkaiden vasemmalla ylälaidalla. Aurinko on sijoittuneena juuri Saturnuksen taakse, ja jäästä koostuvat renkaat siroavat Auringon valoa, mikä saa ne näyttämään taivaallisen hohtavilta avaruuden synkkää pimeyttä vasten.

Aurinkokunnastamme poistuttaessa saammekin kulkea aimo tovin ennen kuin vastaan tulee mitään muuta kuin tähtienvälistä steriiliä ja kylmää tyhjyyttä, lukuunottamatta satunnaisia jäisiä kivenmurikoita sekä kivisiä jäänmurikoita, joista jotkut kiitävät laajoja kiertoratojaan aurinkokunnan painovoiman vaikutuksen alaisena. Osa tulee silloin tällöin tervehtimäänkin aurinkokunnan sisäosiin aiheuttaen yleistä hämmennystä ja hienoisia lajien sukupuuttoja. Auringon jälkeen lähin tähti maapallolta käsin katsottuna on Proxima Centauri, josta valolla kestää Maahan asti kulkeutua noin 4,6 vuotta. Siten se on noin seitsemän tuhatta kertaa kauempana kuin mistä Voyager 1 kuvansa napsautti, ja maapallo on kadonnut jo kauas silmän kantamattomiin. Proxima on kuitenkin niin pieni ja himmeä --- noin yhden kahdeksasosan massaltaan Auringosta --- että sen valoa ei voi paljain ihmissilmin maanpinnalta havaita: tässä havainnollisessa kuvassa on Aurinko vasemmanpuolimmainen ja Proxima oikeanpuolimmainen tähdistä. Kaksi muuta ovat Proximan lähinaapurit, Alpha Centauri kaksoistähtijärjestelmän toisiaan kiertävät epäidenttiset kaksoset A ja B, jotka voi nähdä helposti Maastakin käsin tai, kuten tässä Cassini-Huygens -luotaimen ottamassa kuvassa, jälleen Saturnuksen liepeiltä.

Paitsi etäisyyksiä niin myös tähtien kokoja on mielenkiintoista verrata, ja vaikka meidän näkökulmastamme Aurinko vaikuttaa jättimäiseltä, niin tähtien joukossa se on säälittävä höyhensarjalainen. Tämä kuva havainnollistaa tilannetta varsin mainiosti. Kuvassa esiintyvä tähtien raskaassa sarjassa painiva Betelgeuse, jonka sisään mahtuisi heittämällä miljardi Aurinkoa, on helppo myös löytää taivaalta: se sijaitsee Orionin tähtikuvion vasemmassa "ylä"kulmassa. Betelgeuseen maapallolta on arviolta matkaa noin 640 valovuotta, eli toisin sanoen valonsäteeltä kestää 640 vuotta kulkea Betelgeusesta tähtiin tiirailijan silmään. Jotakuinkin samaan aikaan kuin nyt silmääsi osuva säde Betelgeusesta lähti liikkeelle, maailmassa tapahtui hirveyksiä: Euroopassa riehui musta surma, ja ensimmäiset käsiaseet sekä kutominen keksittiin. Toisaalta, jos Xyqbiwox sattuu Betegeusesta käsin Maahan päin tiirailemaan juuri tällä hetkellä, niin hän näkee juuri tämän, ja luultavasti tulee hyvin surulliseksi. (Tähän väliin täytyy kuitenkin huomauttaa, että etenkään suurilla etäisyyksillä yhtäaikaisuuden käsite ei ole yhtä yksikäsitteinen kuin voisi arkijärjellä kuvittella... Tästäkin tulen varmasti kirjoittamaan lisää myöhemmissä raapustuksissa.) Siinäpä sitä on ihmismielelle ihmeteltävää, kun seuraavan kerran sattuu Orionin tähtikuvioon yötaivaalla katsahtamaan.

Jossain vaiheessa luvut menettävät merkityksensä, ja käsittämättömän suurta suurempaa seuraa vain suurempi kuin käsittämättömän suurta suurempi. Vaikka tässä vaiheessa mittasuhteet alkavat vaikuttaa jo täysin käsittämättömiltä, ja arkijärki alkoi jo hetki tuonnempana kiljua hysteerisenä ja hyppäsi vauhdissa ulos kyydistämme, niin oikeastaan olemme vasta aivan matkamme alussa. Toisaalta, paitsi tilan ja ajan, niin myös tiedon puutteen vuoksi välietappiemme välimatkat pitenevät pitenemistään tästäkin eteenpäin. Ymmärrettävästi kauempana olevia kohteita on vaikeampi havaita, ja siksi aina vain suuremmilta etäisyyksiltä tiedämme aina vain vähemmän yksityiskohdista, ja keskitymme siis tarkastelemaan pääasiassa suuria rakenteita, joita on havainnollistettu tässä kuvassa.

Seuraava suuri rakenne on Linnunrata -galaksi, muutaman sadan miljardin tähden kasauma, jonka spiraalirakenteen eräässä hiljaisista haaroittuvista lähiöstä asustelemme. (Huomaa edelliseen kuvaan punaisella ympyrällä merkitty aurinkokuntamme sijainti, ja keltaisella ympyrällä merkitty aurinkokuntamme kulkema reitti galaksin keskustan ympäri.) Muutama sata miljardia on iso luku, mutta jonkinlaisen käsityksen sen suuruudesta voi saada siitä, että se on jotakuinkin samaa suuruusluokkaa kuin hiekanjyvien (~1mm^3) lukumäärä hiekalla täytetyssä keskikokoisessa uima-altaassa (~500m^3). Myös tästä aurinkokunnastamme galaksin keskustaan päin otetusta infrapuna-alueen kuvasta, jossa esiintyvät lukemattomat vaaleat pisteet ovat siis tähtiä, voi saada hataran otteen tähtien lukumäärästä galaksissamme: niitä on järjettömän paljon --- sanan varsinaisessa merkityksessä. Toisaalta Linnunrata on noin sata tuhatta valovuotta halkaisijaltaan, siispä valolla kestää sata tuhatta vuotta matkata Linnunradan laidalta toiseelle, johon verrattuna aurinkokuntamme koko on suurin piirtein samassa suhteessa kuin yhden hiekanjyvän läpimitta maapallon ympärysmittaan. Tämä jo kertoo meille, että Linnunrata on enimmäkseen tyhjää avaruutta --- uima-altaallinen hiekkaa siroteltuna maapalloa vastaavaan tilavuuteen. Tähtienvälisessä avaruudessa leijuu keskimäärin ehkäpä noin muutama kymmenen molekyyliä kuutiosenttimetrissä, vaikkakin hiukkastiheys vaihtelee suuresti satunnaisten kaasupilvien ja tyhjääkin tyhjemmän avaruuden välimaastossa. Mielenkiintoisena välihuomautuksena voi vielä todeta, että hiekanjyviä peräjälkeen latomalla tarvitsemme vain noin yhden kymmenesosan uima-altaan hiekasta kiertääksemme hiekkajyväjonollamme maapallon päiväntasaajan ympäri, mikä antaa vielä hieman lisää tuntumaa hiekanjyvien päätä kivistävään määrään uima-altaassamme. Täällä Linnunrata-nimisessä uima-altaassa meidän oma rakas Aurinkomme on vain yksi mitäänsanomaton hiekanjyvä muiden joukossa.

Linnunrata muodostaa noin kolmen kymmenen muun naapurigalaksin kanssa niin kutsutun paikallisen galaksiryhmän. Suurin osa näistä kolmesta kymmenestä on pieniä kääpiögalakseja, ja ryhmän suurimman galaksin tittelistä taistelee Linnunradan ohella Andromeda, jonka voi nähdä maanpinnalta jopa paljain silmin hyvissä havainnointi olosuhteissa, eli toisin sanoen kuuttomina öinä kaukana keinotekoisesta valaistuksesta. Tässä kuvassa Andromeda näkyy tosin kuvattuna teleskoopin läpi. Andromedasta valolla kestää kulkeutua maanpinnalle noin kaksi ja puoli miljoonaa vuotta. Vertailun vuoksi voi todeta, että samaan aikaan, kun valonsäde Andromedasta lähti matkaan kohti teleskooppia, ensimmäiset modernia ihmistä muistuttavat alkukantaiset oliot, Australopithecus garhit, alkoivat vaeltaa maan päällä ja valmistaa ensimmäisiä karkeita kivityökaluja.

Mutta kuinkas paljon galakseja sitten on kaikkiaan? Tässä Hubble-satelliitin ottamassa kuvassa, joka tällä hetkellä myös blogini taustakuvana toimii, on tarkka näkymä palaan taivasta, joka vastaa noin yhden hiekanjyvän peittämää alaa metrin päässä taivalle katsojan silmästä. Kuvassa on arviolta kymmenen tuhatta galaksia. Näitä piskuisia aloja taivaankannessa on noin kymmenen miljoonaa kappaletta, mikä tarkoittaa sitä, että kokonaisuudessaan taivasta Hubblen tarkkuudella tarkastellessa voi nähdä arviolta mieltä järkyttävät sata miljardia galaksia. Siispä asuttamamme Linnunrata on vain edelleen rekursiivisesti yksittäinen hiekanjyvä kosmoksen valtavassa uima-altaassa. Vastaavasti yksittäisiä tähtiä on Hubblen näköetäisyydellä suurin piirtein saman verran kuin hiekanjyviä olisi maapallon koko maapinta-alan peittävissä vieriviereen rakennetuissa uima-altaissa yhteensä. Ylläolevassa kuvassa kaukaisimmista kuvassa näkyvistä galakseista valolla on kestänyt noin 13 miljardia vuotta kulkeutua maapallon läheisyyteen, joka on yli kolme kertaa itse maapallon ikä, ja alle miljardi vuotta alkuräjähdyksen jälkeen.

Juurikaan 13 miljardia vuotta aiemmaksi emme sitten kykene valolla havaintoja tekemäänkään, sillä noin 13,3 miljardin vuoden paikkeilla vastaan tulee niin sanottu "viimeinen siroamispinta", kansankielellä "seinä". Tämä vaatii hieman selittämistä, itseasiassa enemmän kuin mitä tämän raapustuksen puitteissa olen valmis toimittamaan, joten palaan tähän(kin) asiaan varmasti vielä myöhemmin. Totean vain, että asiahan on nyt niin, että maailmankaikkeus laajenee: Taivaalle teleskoopeilla tähyämällä voidaan todeta, että kaikki kaukaiset, paikalliseen galaksiryhmäämme kuulumattomat galaksit etääntyvät meistä kaiken aikaa kaikkiin suuntiin. Paras kuvauksemme maailmankaikkeudesta suurilla etäisyyksillä, Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria, osaa kertoa, että tämä etääntyminen ei suinkaan johdu siitä, että galaksit varsinaisesti liikkuisivat avaruudessa, koska oma galaksimme jätti suihkun väliin aamulla, vaan siitä, että avaruus galaksien välillä laajenee. Perinteisiä mielikuvia, joita ei tule ottaa liian vakavasti, mutta jotka voivat auttaa hahmottamaan tilannetta, ovat kohoava pullataikina, jossa rusinat ovat galakseja ja rusinoiden välissä laajeneva taikina avaruutta, sekä puhallettavan ilmapallon pinta, jonka pinnalle piirretyt pisteet edustavat galakseja. (Jälkimmäinen näistä mielikuvista on jossain määrin harhaanjohtavampi, sillä ilmapallon kaksiulotteinen pinta sijaitsee upotettuna kolmiulotteiseen avaruuteen, kun taas universumimme (näillä näkymin) kolmeulotteinen avaruus ei (välttämättä) sijaitse upotettuna korkeampi ulotteiseen avaruuteen. (Suluissa olevat sanat osoittavat sitä, että emme vielä tiedä erityisen varmasti onko universumissamme muitakin vaikeammin havaittavia ulottuvuuksia kuin tutut kolme avaruusulottuvuutta ja yksi aikaulottuvuus. (Toisaalta koko ulottuvuuden käsite voi olla tietyssä mielessä vain approksimatiivinen... Noh, näistä(kin) aiheista mahdollisesti lisää myöhemmissä kirjoituksissa!))) Mutta koska galaksien välinen avaruus laajenee tälläkin hetkellä, se tarkoittaa tietenkin sitä, että havaittavissa oleva maailmankaikkeus on ollut pienempi aikaisemmin. Ja kun menemme riittävän kauas ajassa taaksepäin, tarkalleen ottaen noin 13,7 miljardia vuotta, niin maailmankaikkeudesta tulee hyvin hyvin pieni. Toisaalta, koska maailmankaikkeudessa oleva aine ja energia ei häviä mihinkään, niin mitä pienempi maailmankaikkeudesta tulee taaksepäin ajassa kuljettaessa, sitä tiiviimmäksi ja lämpimämmäksi siihen sisältyvä aine muuttuu. Ja kun menemme riittävän kauas ajassa taaksepäin, tarkalleen ottaen noin 13,7 miljardia vuotta, niin maailmankaikkeudesta tulee hyvin hyvin kuuma. Ennen vuotta 380 000 jälkeen Kosmoksen, eli mentäessä yli 13,3 miljardia vuotta ajassa taaksepäin, maailmankaikkeus on niin kuuma ja tiivis, että sähkömagneettiset voimat eivät kykene "enää" pitämään atomeita kasassa. Siten maailmankaikkeuden täyttää sähkömagneettisesti varatuista hiukkasista, elektroneista ja atomiytimistä, koostuva ionipuuro, eli plasma, johon voisilmä varmasti sulaisi. Tämä universumin jämäkkääkin jämäkämpi aamupuuro esti sähkömagneettisen säteilyn etenemisen hyvin tehokkaasti, ja tämän takia emme pysty valolla tekemään havaintoja näin varhaiseen aikaan. Noin 13,3 miljardia vuotta sitten maailmankaikkeus laajeni riittävästi viilentäen aineen noin kolmeen tuhanteen asteeseen, jolloin ensimmäiset atomit, pääosin vetyä ja heliumia, kykenivät muodostumaan, ja valo pääsi vihdoin vapaaksi. Tänäkin päivänä tämä vapautunut valo on havaittavissa taivaalla niin kutsuttuna kosmisena taustasäteilynä, joka näyttää WMAP-satelliitin kuvaamana tältä. Maailmankaikkeuden laajenemisen takia tuo valo on tosin venynyt aikojen saatossa ja siten siirtynyt pois näkyvän valon aallonpituuksilta mikroaaltosäteilyksi. Vaikka tätä valonlähdettä kauemmaksi emme pysty sähkömagneettisen säteilyn avulla suoria havaintoja enää tekemään, niin esimerkiksi WMAPin kuvassa nähtävistä kosmisen taustasäteilyn epätasaisuuksista on mahdollista päätellä joitain asioita varhaisemmasta maailmankaikkeudesta modernin fysiikan teorioita hyväksi käyttäen, sillä epätasaisuudet juontavat juurensa pienimpien mittakaavojen oudompaakin oudompiin kvanttiomituisuuksiin. Hyvin hyvin varhaisen maailmankaikkeuden tapahtumat ovat kuitenkin edelleen suureksi osaksi hämärän peitossa, koska emme lainkaan tiedä vielä, miten luonto käyttäytyy pienimmillä mahdollisilla etäisyyksillä.

On vielä mainittava, että tähän mennessä käsittelemämme mittakaavat sisältävät "vain" havaittavissa olevan osan maailmankaikkeudesta. Koska valon äärellinen nopeus ja maailmankaikkeuden äärellinen ikä estävät yksissä tuumin meitä tekemästä havaintoja tämän pidemmälle, niin on lähes mahdotonta sanoa mitään kovin varmaa havaitsemamme maailmankaikkeuden osan ulkopuolisesta todellisuudesta. Jos nykyisin tuntemamme fysiikan lait säilyttävät pätevyytensä, niin todennäköisesti edellä käsittelemämme mittakaavat ovat vain mitätön osa kokonaisuutta, ja maailmankaikkeus jatkuu pitkälle havaintokuplamme ulkopuolellekin --- mahdollisesti äärettömiin.

Varhaisen maailmankaikkeuden epätasaisuudet, joista kosmisen taustasäteilyn ryppyisyys on edelleen merkkinä, toimivat lähteenä myöhemmän maailmankaikkeuden epätasaisuuksille --- galakseille ja galaksiryhmille ---, ja siten ne mahdollistivat tähtien, planeettojen ja pienten neliraajaisten kamalaa mekkalaa pitävien otusten kehittymisen. Koska varhaisin maailmankaikkeus oli hyvin hyvin pieni ja hyvin hyvin kuuma, niin yrittäessämme ymmärtää näkyvän maailmankaikkeuden suurimpia mahdollisia mittakaavoja päädymmekin lopulta kiehtovan koomisesti tarkastelemaan maailmankaikkeuden pienimpiä mahdollisia mittakaavoja. Tämän täytyy olla eräs Kosmoksen hämmentävimmistä tosiasioista. Näihin sameisiin syvyyksiin sukellamme pää edellä uppeluksiin seuraavassa (oikeassa) kirjoituksessani.

Tietoni olemus, osa I: Mistä minä tietäisin?

Luulen tietäväni erinäisiä asioita. Toisaalta monista asioista taas en tiedä yhtikäs mitään. Mutta miten oikeastaan tiedän jotain, ja mitä se edes tarkoittaa?

Välitön ja perustavanlaatuinen kokemukseni olemassaolosta perustuu tietoisuuteeni tulvivaan jatkuvaan havaintojen vuohon. Sen perusteella tiedän ensinnäkin tietoisuuteni olevan olemassa --- ainakin hetkellisesti, sillä tautologisesti, tietoisuuden määritelmän nojalla, havaintojeni tietoinen havaitseminen vaatii havaitsevan tietoisuuden.^[1] Jatkuvuuden vaikutelma johtuu tosin muistamistani edeltävistä tietoisuuden tiloista, ja kokemuksesta tiedän, että muistiini ei aina ole luottamista. Voisihan esimerkiksi olla mahdollista, että minut koottiin juuri äsken kasaan atomi atomilta, jolloin myös nykyiset muistoni syntyivät mahdollisesti vasta tässä kasaamisprosessissa, eikä suinkaan aidosti kokiessani muistamani asiat reaaliajassa. Minulla ei näyttäisi olevan mitään mahdollisuutta tehdä eroa tämän ja sen välille, mitä yleensä muistamiseksi kutsutaan, koska nykyhetki olisi omasta näkökulmastani kummassakin vaihtoehdossa täysin sama. Itseasiassa kvanttifysiikan periaatteiden mukaisesti kaltaisiani olioita muisteineen päivineen kasaantuu ja tuhoutuu satunnaisesti jatkuvasti. Lisäksi, jos maailmankaikkeus on ääretön, niin kaikki mahdolliset hiukkaskonfiguraatiot tapahtuvat äärettömän monta kertaa äärettömän monessa eri paikassa. Mistä siis tiedän, etten ole yksi näistä satunnais-Mateista, vaan se aito ja oikea Matti? En mistään. Siten huomaan, että jo tässä kohdin tietämystäni joudun tukeutumaan oletukseen, ja näin ollen kaikki tietoni, joka perustuu tähän oletukseen olemassaoloni jatkuvuudesta ja muistini keskimääräisestä todenperäisyydestä, on perustavanlaatuisesti epävarmaa.

En voi edelleen olla varma mieleni ulkopuolisen maailman olemassaolosta. Tässä havainnossani piilee solipsismin vaara.^[2] Epävarmuus ei nähdäkseni kuitenkaan ole lainkaan sama asia kuin tietämättömyys. On täysin mahdollista arvioida väitteen todenperäisyyttä saatavilla olevan todistusaineiston valossa --- tieteen perusajatus --- ilman absoluuttista varmuutta. Tämä kokoamani todistusaineisto on tallennettuna muistiini, ja tämän takia sen validiteetti perustuu aiempaan oletukseeni muistini oikeellisuudesta. Todistusaineistoni peruselementit ovat erilaisia säännönmukaisuuksia välittömästi kokemissani havainnoissani. Erityisesti tietoisuuteni jatkuvuus ja kokemuksieni säännönmukaisuus on havainto, joka puhuu sekä muistini todenperäisyyden että ulkopuolisen todellisuuden olemassaolon puolesta: Kokemukseni näyttävät siirtyvän säännönmukaisesti nykyhetkestä muistiini, joka muodostaa pääasiallisesti varsin eheän kokonaiskuvan mieleni sisä- sekä ulkopuolisesta todellisuudesta. Jos kokemukseni todellisuudesta olisi kovin epäjatkuva ja rikkonainen, niin minulla voisi olla syytä epäillä muistini toimivuutta, omaa olemassaoloani tai mieleni ulkopuolisen todellisuuden olemassaoloa, mutta näin ei näyttäisi olevan. Esimerkiksi näin kerran unen, jossa astuin Rovaniemellä sijaitsevan kotitalomme ulko-ovesta Jyväskylässä sijaitsevan kesämökin pihamaalle. Jos tällaista tapahtuisi valvetodellisuudessani, niin säännönmukaisuus rikkoutuisi, ja minun tulisi tarkistaa oletukseni.^[3]

Huolimatta kokemuksieni säännönmukaisuuksista, on toki aina mahdollista, että mieleni ulkopuolinen todellisuus on harhaa, mutta vain erityisen vakuuttavaa sellaista.^[4] Esimerkiksi Matrix-tyyppinen tietokonesimulaatioskenaario, jossa me kaikki elämme elämämme kytkeytyneinä virtuaalitodellisuuteen aivojemme kautta, kun oikeat kehomme ovat sen sijaan kaiken aikaa upotettuina kohtumaisiin liuostankkeihin osana jonkinlaista superteknologista hypertuotantolaitosta, on periaatteessa täysin mahdollinen. Mutta mitä eroa on aidolla ulkopuolisella todellisuudella ja täysin vakuuttavalla harhalla? Aivan --- ei mitään. Toisin sanoen, jos en voi ikinä missään tilanteessa tehdä eroa näiden skenaarioiden välille, niin niiden erottamisella ei ole mitään käytännön merkitystä. Toisaalta on aina mahdollista, että joskus tulevaisuudessa tulen huomaamaan jollain tavoin, että mieleni ulkopuolinen todellisuus on harhaa, esimerkiksi samoin kuin joka aamu herään tajuamalla unitodellisuuteni olleen vain mieleni tuottamaa illuusiota. "Huh, se olikin vain unta." Miten siis voin ikinä tietää mitään mieleni ulkopuolisesta maailmasta, jos en voi edes olla varma sen olemassaolosta? Tämä johtuu puhtaasti tietoni olemuksesta: Tietoni on induktiota muistamieni kokemuksien säännönmukaisuuksien suhteen. Kun olen päästänyt irti pallosta 1000 kertaa peräkkäin, ja havainnut pallon joka kerta tippuvan maata kohti enkä kertaakaan maasta poispäin, päättelen induktiivisesti pallon tippuvan aina maata kohti --- no, ainakin tänään tässä paikassa. Havaintoihini perustuva induktiivinen tietoni ei ole koskaan varmaa, vaan aina voi tapahtua poikkeus, jota en osannut odottaa. En voi ikinä olla täysin varma, etteikö pallo tipu 1001:llä kerralla ylöspäin, tai että tajuntani jatkuu eheänä seuraavaankin sekuntiin. Kokemieni säännönmukaisuuksien perusteella olen vain oppinut ennakoimaan tiettyjä asioita tietoisesti, ja tätä kutsun tiedoksi. Tässä mielessä kaikki tietoni on tieteellistä tietoa --- teorioita ja hypoteesejä, joihin pätee popperilainen ^[5] tieteenfilosofia. Vastaavasti tiede on tietoni institutionalisaatio. Kaikki tietoni on ainoastaan falsifioitavissa, osoitettavissa vääräksi, mutta ei ikinä verifioitavissa, osoitettavissa oikeaksi, sillä muistan asioita vain menneisyydestä, mutta havaitsen nykyisyyttä.

Toisaalta kaiken tietoni täytyy olla falsifioitavissa ollakseen lainkaan merkityksellistä. Jos väitteen todenperäisyydellä ei ole minkäänlaista havaittavaa seurausta, niin sillä ei ole kannaltani mitään merkitystä, enkä voi ottaa kantaa sen oikeellisuuteen. (Vertaa aiempaan Matrix-viittaukseen.) Samalla on huomautettava, että epäuskoni väitteen todenperäisyyteen ei tietenkään edellytä uskoani väitteen negaatioon, joka on myös falsifioitumattomissa. Siten suhtautumiseni perustila minkä tahansa väitteen todenperäisyyteen on aina epäusko. Vain riittävän todistusaineiston nojalla voin ylipäätään arvioida väitteiden totuusarvoja sekä muotoilla uusia väitteitä, joiden oikeellisuuteen todistusaineistoni näyttäisi viittaavan: tietoa.

Otetaanpa havainnollinen, vaikkakin jokseenkin kuvitteellinen, esimerkki vielä tähän lopuksi. Olohuoneessani, jossa juuri nyt sohvallani löhöän, on vasemmalla seinustalla suljettu kaappi. Eräs tuttavani soitti minulle hetki sitten, ja kertoi, että tuossa nimenomaisessa kaapissani on juuri tällä hetkellä sisällä pienikokoinen pingviini nimeltään Arktikulaatio-ongelma, jolla on kuusi jalkaa ja kultaiset siivet. Minulla ei selvästikään ole mitään mahdollisuutta kiistää väitettä suoralta kädeltä. Toisaalta minulla ei myöskään ole mitään erityistä syytä uskoa tuttavani väitettä ennen kuin saan sitä tukevaa todistusaineistoa. Ennakkoasenteeni tuttavani väitteeseen on siis neutraali tässä mielessä. Aiemmat kokemukseni todellisuudesta, etenkin kuusijalkaisten kultasiipisten pienoispingviinien ilmeinen harvinaisuus, ovat kuitenkin omiaan nostamaan epäilykseni tuttavani väitteen todenperäisyydestä, ja tämän vuoksi vaadin erityisen vakuuttavaa todistusaineistoa sen uskoakseni.^[6] Täten suuntaankin kaapilleni mitä pikimmiten, ja avaan sen; kaappi on tyhjä. Soitan takaisin tuttavalleni, ja kerron pettyneenä, ettei kaapissani ollut edes normaaleja pingviinejä, saatika sitten kultasiipisiä, mihin tuttavani toteaa pahoillaan: "Ai, anteeksi kovasti... Unohdinko kertoa, että Arktikulaatio-ongelma osaa myös teleportata? Hän on uskoakseni juuri nyt jääkaapissasi jäähdyttelemässä. --- Tiedäthän, kuinka pingviinit pitävät kylmästä!" Tässä vaiheessa alkaa käydä selväksi, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta suoraan testata tuttavani väitteen todenperäisyyttä. Väitettä ei voi enempää falsifioida kuin verifioidakaan kokeellisesti. Tietenkin saattaa olla, että löydän myöhemmin kultaista pingviininkakkaa jääkaapistani. Tämä olisi havainto, joka puhuisi epäsuorasti Arktikulaatio-ongelman olemassaolon puolesta, tai ainakin sen täyttä mielettömyyttä vastaan, mutta ei selvästikään millään tavalla sitä todistaisi. Jos näin ei käy, tai vaikka kävisikin, voin ainoastaan tarkastella epäsuorasti väitteen mahdollista yhteensopivuutta aiempiin kokemuksiini, ja lopulta todeta sen olevan varsin selvässä ristiriidassa monien tukevalla pohjalla olevien uskomuksieni, aiemman tietoni, kanssa.

[1] Tietoisuuteni on se jännä juttu, jolla tietoisesti havaitsen tekemiäni havaintojani, sekä ohjaan tietoisia ajatuksiani ja tekemisiäni. Tämän tarkempi tietoisuuden määrittely ilman kehäpäätelmiä tai ylimääräisiä oletuksia tuskin on edes mahdollinen, sillä määritelmä välttämättä nojautuu tietoisuuteen ensikädessä. Joudunhan muodostamaan tietoisuuden määritelmäni tietoisuuteni avulla.

[2] Solipsismi on filosofinen katsantokanta, jonka mukaan ainoa asia, jonka voin tietää, on oman tietoisuuteni olemassaolo. Tämä on nähdäkseni väärinkäsitys, joka seuraa solipsistien epärealistisista `tiedon' ja `tietämisen' määritelmistä, kuten seuraavaksi yritän argumentoida.

[3] Toisaalta juuri se asia, joka mahdollistaa uni- ja valvetodellisuuksieni erottamisen toisistaan on unimaailmani epävakaus, joka käsittääkseni johtuu nykytieteen valossa ulkoisten säännönmukaisten aistiärsykkeiden puutteesta. Jos unitodellisuuteni olisi yhtä säännönmukainen kuin valvetodellisuuteni, ei minulla olisi mitään tapaa erottaa niitä toisistaan.

[4] Albert Einsteinin kerrotaan todenneen, kieli mahdollisesti puoleksi poskessaan, "Reality is merely an illusion, albeit a persistent one." --- Todellisuus on illuusio, vaikkakin sitkeä sellainen.

[5] Karl Popper oli itävaltalais-englantilainen filosofi, joka erityisesti kunnostautui tieteenfilosofian saralla.

[6] Edesmenneen tähtitieteilijän Carl Saganin sanoin, "Extraordinary claims require extraordinary evidence." --- Erikoiset väitteet vaativat erikoisia todisteita.

Miksi teit sen?!

Niin. Miksi tein sen? Tarkemmin ottaen, miksi haluaisin alkaa kirjoittaa blogia? Syitä on monia, eivätkä ne kaikki ole selviä vielä itsellenikään, joten tämä selitysyritys on välttämättäkin puutteellinen.

Päällimmäisenä syynä tällä hetkellä vaikuttaa olevan haluni kirjoittaa ajatuksia ylös itseäni kiinnostavista aiheista, näin mahdollisesti pelkän dokumentoinnin ja omien ajatuksieni jäsentelyn lisäksi toivottavasti herättäen ajatuksia muidenkin mielissä ja siten keskustelua, jos tätä nyt sitten sattuu joku joskus lukemaan itseni lisäksi. Samalla yritän myös hioa omaa kirjoitus- ja selitystaituruuttani.

Kuten profiilistanikin voi todeta, vaikkakaan se ei ole välttämätöntä, minulla on muutama erityinen kiinnostuksen kohde, joista haluaisin aivan erityisesti kirjoittaa. Aivan erityisen erityisesti näitä ovat luonnontieteet (pääasiallisesti fysiikka, ja sen perustutkimus, josta tiedän rajallisesti), matematiikka (josta tiedän jotain), ja mahdollisesti näiden opettaminen (tästä en tiedä oikeastaan mitään), filosofia (josta en tiedä kerta kaikkiaan mitään) ja sarkasmi, mutta myöskään satunnaiset hairahdukset tai esimerkiksi linkit jänniin YouTube-klippeihin eivät ole lainkaan poissuljettuja. Lähtökohdat ovat ainakin mielenkiintoiset, jossei sentään lupaavat, ja mahdollisuudet lähes tulkoon rajattomat. Mielessäni on tällä hetkellä muutama aihe, joilla voisin kirjoittamisen aloittaa, ja katsoa sitten mihin suuntaan siitä edetä, jos mihinkään..

Eräs lähellä sydäntäni, uskoakseni enimmäkseen etuaivolohkoissa, oleva aihe on kvanttigravitaatio, jonka parissa tutkimustyöskentelen tällä hetkellä tohtoriopiskelijana. Haluaisin yrittää selittää vähintään semiselkosuomeksi, että mitä se on, miksi se on mielenkiintoista, ja nähdä onnistunko vakuuttamaan ketään. (Yleisestikin ottaen haluaisin pitää blogin mahdollisimman ymmärrettävänä pyrkien kirjoittamaan mahdollisimman hyvää suomenkieltä ja välttämällä teknistä jargonia.) Mutta myös monia muita sopivan kieroutunutta mielenlaatua viihdyttäviä aiheita alkaa mieleeni tulla edellä mainituilta saroilta, kunhan vähän mietin. Ensimmäiseksi "oikeaksi" kirjoitukseksi ajattelin ladata lyhyehkön ja vielä jokseenkin raakilemaisen esseen tietoni olemuksesta, jotta tämä blogi ei aivan niin autiolta näyttäisi. Toisaalta luulen, että tuon postauksen aihepiiri edustaa vain yhtä äärilaitaa blogiaiheideni spektriviivastolla, joten sen pohjalta ei kannata vielä uhkakuvia maalailla.

Blogin nimi "mundus absurdum" on latinaa, ja tarkoittaa järjenvastaista maailmankaikkeutta (akkusatiivimuodossa), ainakin jos nettisanakirjoihin on luottamista eli luultavasti ei. Eräs blogin kantavista teemoista tulee toivottavasti olemaan juuri tämä --- kuinka ympärillämme avautuva todellisuus, niin arkipäiväisenä kuin se pinnaltaan näyttäytyykin, osoittautuu hieman pintaa syvemmältä raaputtaessa täysin arkijärjenvastaiseksi, monella eri tapaa.

Hauskoja lukuhetkiä! :-)