torstai 19. toukokuuta 2011

Retropunktio: "Ongelma: Monstereita?"

Koska vietän ensi viikon Madridissa Loops 11 -konferenssissa, enkä siten luultavasti ehdi juurikaan blogikirjoittelua miettiä saatikka harrastaa, niin päätin korvaukseksi/kostoksi tai muuten vain vielä kovin tyhjän blogini täytteeksi laittaa tänne vuonna 2002 (muistaakseni lukion kolmannella luokalla) kieli poskessa kirjoittamani hyvän maun rajoja vienosti kosiskelevan, mutta omalla tavallaan blogin aihepiirissä pysyvän raapustuksen möröistä, monstereista ja ironiasta. Lukiessanne sen voitte myös huomata, miten kirjoitustaitoni eivät ole kehittyneet mihinkään yhdeksässä lukion jälkeisessä vuodessa, mikä eittämättä täytyy lukea vahvan luonnontieteellisen koulutukseni ansioihin... Ollos hyvae.



Ongelma: Monstereita?


Teoreema

Aurinko laskeutuu hitaasti kohti purppuranpunaiseksi värjäytynyttä horisonttia, jossa kaksi massiivista elementtiä, taivas ja maa, kohtaavat toisensa sulautuen ja kiteytyen yhteen olemattomaan viivaan. Hetki hetkeltä yön raskas pimeys kääriytyy pienen kylän ympärille --- kylän, jossa pieni Jim on juuri näillä hetkillä väsynyt valveillaoloon. Hänen päivänsä on ollut rankka ja täynnä tekemistä. Olihan hän kavereidensa kanssa pelaamassa jalkapalloa aina aamupäivästä asti. Nyt pieni Jim lyllertää pientä kotiansa ja pienen pientä huonettansa kohti. Äärimmäisen pieni huone sijaitsee toisessa kerroksessa, jonka suuntaan pikku-Jimin jalat häntä hitaasti vievät. Huolimatta pikku-Jimin lyhyestä olemassaolosta tässä kaaoksellisessa maailmankaikkeudessa hän näyttää zombilta. Eikä edes aivan tavalliselta zombilta, vaan erityisen väsyneeltä sellaiselta.

Kun pieni Jim on saanut harjattua hampaansa, kaikki viisitoista, ja suoritettua eräät täysin luonnolliset toimitukset, joista hienostuneet herrat ja rouvat eivät edes uskalla puhua maineensa menettämisen pelossa, pikku-Jim menee nukkumaan. Hän asettaa itsensä varovasti lakanoiden väliin ja sulkee viattomat silmänsä. Ei hänellä ole ainakaan tähän päivään menessä todettu likinäköisyyttä tai hajataittoa, sillä hänen pienessä syrjäseudulla sijaitsevassa kotikylässään ei ole optikkoliikkeitä. Suuret herrat ja rouvat ovat päättäneet, ettei pikku-Jim tarvitse silmälaseja. Ehkäpä Jim onkin kenties likinäköinen ja värisokea, ja hän on menettänyt puolet elämänsä väreistä ja iloista vammansa takia. Kuka ties joku päivä viattomaksi luultu pikku-Jimin silmä murskaantuu Jimin myötä, kun hän huonon näkökykynsä takia ajaa pienellä vaaleansinisellä polkupyörällään täryjyrän tai asfalttikoneen alle. Pikku-Jimin suljettua viattomaksi oletetut silmänsä hänen huoneessaan vallitsee avaruudellinen pimeys ja hiljaisuus. Jim yrittää nukahtaa. Hän yrittää yhä enemmän --- yrittää vaimentaa levottomat ajatuksensa, jotka eivät lakkaa vaivaamasta häntä. (Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa... daa-dam-di-dam-dam-daa.) Yhtäkkiä Jim havahtuu hiljaiseen ja matalaan ääneen, joka aaltoilee hänen korviinsa sängyn alta. Jim pidättää hengitystään ja yrittää kuulla tuon vertahyytävän äänen uudelleen. Ääni kuulostaa siltä kuin joku, tai kenties jokin, liikkuisi Jimin sängyn alla. Ehkäpä se on mitä hirvittävin peto kaikkien ravintoketjujen huipulta ja Helvetin syvimmistä syövereistä, tai mahdollisesti kanaksi ruumiillistunut hirviö, jolla on ydinohjus päälaella... Mitä ikinä onkaan, niin sen täytyy olla jotain groteskia ja nälkäistä, Jim ajattelee.

Oi Herran Jumala sentään! Taas tuo helvetillinen murina syöpyy sängyn vieteripatjan läpi suoraan pikku-Jimin korvakäytävään, josta se etenee kuuloluita pitkin kuulosolujen peittämään simpukkaan. Täältä aistinsolut lähettävät matkaan sähköisen impulssin, joka kulkee hermosoluja pitkin pikku-Jimin aivojen kuuloalueelle. Sieltä impulssi siirtyy vielä kuuloassosiaatioalueelle, jossa ärsyke saa merkityksensä. Viimeistään tässä vaiheessa Jim on jo kauhusta jäykkänä kuin betoniporsas ja hienoston kiusaksi laskenut alleen. Jimissä tapahtuu myös muita biologisia muutoksia, joista ei suinkaan vähäisempänä hänen kasvoilleen värjäytyvä, taivaanrantaan verrattavissa oleva purppura, sillä onhan hän pidättänyt hengitystään jo useampia minuutteja. Tiedostamattomasti pikku-Jim repii tyynyään kappaleiksi jännityksen ja pelon vuoksi, jotka puolestaan repivät pikku-Jimin aivoja kappaleiksi miltei yhtä tehokkaasti.

Joku liikahti Jimin pienen huoneen pimeimmässä nurkkauksessa vastapäätä Jimiä. Jokin läpipaha yrittää suistaa pikku-Jimimme hulluuteen, saada hänet huutamaan ja itkemään. Mutta Jim ei ole heikkomielinen pelkuri, kuten muut lapset. Hän on rohkea, jos hän vain haluaa olla. Kysymys on vain siitä, että haluaako hän olla. Aina hän ei halua olla... No, ainakin näin pikku-Jim yrittää itselleen uskotella juuri nyt.

Jim ei pysty pidättelemään hengitystään pitempään. Hän murtuu ja alkaa kirkumaan kuin heikkomielinen pelkuri, kuin muut lapset --- ei erityisen hiljaa, eikä mitenkään erityisen rauhallisesti. Hänen äitinsä säntää yläkertaan ja sinkoutuu kahden seinän ja yhden oven kautta Jimin huoneeseen, josta hän löytää poikansa kirkumasta punaisena sänkynsä päällä. Äiti laittaa kattolamppuun valon ja kysyy, josko Jim olisi kenties kunnossa. Jim ei sano mitään. Hän tietää kyllä, että aikuiset eivät usko lastensa höpinöitä hirviöistä, jotka oleskelevat heidän sänkyjensä alla öisin. Jim on oikeassa. Kuka tervejärkinen aikuinen nyt mörköihin ja monstereihin uskoisikaan? Eihän ne ole totta. Eihän ne ole totta?

Todistus

Yksi sana: ’ironia’. Tarvitseeko muuta sanoakaan? Ironia on se vekkuli vaaleanvihreä peikko olkapäälläsi ja ’smiley face’-tarra leikkaussalin röntgenlaitteen kyljessä. Ironia pitää maailmankaikkeuden käynnissä, pyörät pyörimässä ja suhdanteet kurissa. Se on kuin ravinto ihmiselle tai vety tähdelle. Kummassakin tapauksessa puutostilan seurauksena syntyy valkoinen kääpiö; elämä loppuu. Ilman ironiaa koko maailmankaikkeutta ei olisi edes syntynyt. On varsin ironista, miten yhdestä avaruuden pisteestä syntyy massiivinen maailmankaikkeus, miten täydellisessä kaaoksessa syntyy elämää, ja miten ihmeessä täällä pitäisi oikein elää. Ironisuuden huippu tässä on se, että maailmankaikkeuden elämä on kaiken lisäksi täysin turhaa ja mahdotonta.

-Miksi olemme täällä?
-Sattumalta.
-Mikä on olemassaolomme tarkoitus?
-Sitä ei ole.
-Mikä on tulevaisuutemme?
-Tuhoutuminen, ennemmin tai myöhemmin.

Tätä voisi kutsua vaikka ’elämän yleisironiateoriaksi’.

Ikiliikkujia on yritetty keksiä monta vuosituhatta. Tästäkin voimme löytää suuren luokan ironiaa, sillä sellaisiahan on jo olemassa. Katsoitpa sitten mitä tahansa hitua avaruudessa, niin se on ikuisessa liikkeessä. Minä olen ikiliikkuja. Sinä olet ikiliikkuja. Jopa naapurin vanha kuivettunut mummo on ikiliikkuja, vaikka onkin heittänyt henkensä jo kaksi viikkoa sitten ja edelleen makaa sohvallaan katsoen ostos-tv:tä illasta toiseen. (Ironista tämäkin sinänsä, että monesti lähimmäisiä muistetaan vasta silloin, kun he ovat jo kuolleet --– jos silloinkaan.) Tosin tässä välissä täytyy mainita, että kappaleet toki liikkuvat toisiinsa nähden, mutta mitään absoluuttista kiintopistettä avaruudessa ei ole. Kuka voi siis ikinä sanoa mikä on liikkeessä ja mikä ei?

Aika lähelle ikiliikkujaa päästään myös ironian suhteessa elämään, maailmankaikkeuteen --- ja kaikkeen. Nimittäin elämä, oli se sitten missä muodossa tahansa, ja sen kuolema synnyttää aina ironiaa. Oi, miten ironista onkaan, kun vuosimiljoonia kehittynyt elämänmuoto tuhoutuu saman kaaoksellisen maailmankaikkeuden ansiosta, joka on tuon kyseisen elämänmuodon synnyttänyt ja kehittänyt. Saatikka sitten se, miten vielä kauemmin kehittynyt elämänmuoto tuhoaa itsensä muutamassa vuosisadassa turhan elämänsä jälkeen! Voiko ironia olla enää täydellisempää? Funktio on siis seuraava: maailmankaikkeus synnyttää elämää, joka johtaa ennen pitkään kuolemaan, elämä sekä kuolema synnyttävät ironiaa, ja ironia pitää yllä maailmankaikkeutta. Näin käsissämme on siis ainakin käsitteellinen ikiliikkuja. Ironiaa siis tarvitaan, joten miksipä maailmankaikkeus kaikessa julmuudessaan ei ottaisi sitä kaikkialta mistä vain voi.

Tiedättehän nuo valtavat, kaikkitietävät oliot? Tiedättehän aikuiset? Heillä on uskomaton taito tietää todistamattomissa olevat asiat kuten sen, että heidän lastensa tavarat eivät noin vain katoa, ja että kesän jälkeen tulee aina syksy. Tosiasiassa heidän lapsensa ovat jo syntyessään, ja varsinkin syntyessään, rationaalisempia kuin heidän vanhempansa. He nimittäin osaavat suhtautua erillaisiin asioihin tarvittavalla varauksella ja kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiltä tuntuvat asiat. Mörköjen, monsterien ja kummitusten olemassa olemattomuutta pidetään myös yleisesti varsin selvänä asiana aikuisten keskuudessa, ja niihinhän uskovatkin vain lapset. Vaan mikä olisikaan jälleen suurempaa ironiaa kuin noiden hirvitysten olemassaolo, joita kaikki selväjärkisinä pidetyt henkilöt pitävät satuna? Kaikkien ylimielisten hienostelijoiden kaikkitietävyydeltä putoaisi pohja kerralla pois ja he joutuisivat ikuiseen häpeään. Se olisi verrattavissa ihmiskunnan itsemurhaan miljoonien vuosien kehityksen jälkeen. Ja taas kerran: "Oi, kuinka ironista se olisikaan!"

Mörköjen ja monsterien olemassaolo on siis välttämätöntä maailmankaikkeuden olemassaolon kannalta, sillä vaikka tuo hienostelijoiden joukko ei koskaan joutuisikaan tunnustamaan tietämättömyyttään, niin silti sanaton ironia leijuu voimakkaana lemuna heidän ympärillään. Näille kaikkitietäville hienostelijoille minulla on tapana nauraa päivästä toiseen ajatellessani, miten tietämättömiä he ovatkaan. Se on maailmankaikkeuden parasta ironiaa.

Korollaari

Äiti saa pikku-Jimin tyynnyteltyä ja vajoamaan takaisin hiestä sekä muista kehon eritteistä märkien vällyjen väliin. Lakanat liimautuvat pikku-Jimin iholle, kun hän kääriytyy niihin. Äiti lupaa kuitenkin lukea Jimille iltasadun, jotta hän saisi paremmin unta.

Satu alkaa:
-"Olipa kerran pieni kiltti peikko, joka asui..."
-"Äiti, onko peikkoja olemassa?"
-"Ei ole, rakas. Yritähän nyt nukkua."

Matti Raasakka, 2002

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti