Maailmankaikkeuden mittakaavat, osa X: Uhat 1-metrisen maailmankuvalle

Edellisissä kahdessa mittakaavakirjoituksessani (1&2) käsittelin maailmankaikkeuden pituusskaaloja lähtien ensimmäisessä osassa yhdestä metristä universumin suurimpia etäisyyksiä kohti ja myöhemmin toisessa osassa yhdestä metristä pienimpiä etäisyyksiä kohden. Tässä kolmannessa hieman edellisistä poikkeavassa bonusosassa "X" pohdin vähemmän faktuaaliseen sävyyn edellisissä osissa tarjoiltujen perspektiivien kohdistamia uhkia ihmisen maailmankuvalle, ja yritän selventää itselleni, miten nämä uhat oman maailmankuvani puitteissa hahmotan.

Kuten edellisissä osissa totesimme, maailmankaikkeuden koko on valtava, mahdollisesti ääretön --- joka tapauksessa käsityskyvyn ulkopuolella. Tätä kiistämätöntä tosiasiaa hetken mielessä pyöritellessä herää väkisinkin syvällinen kysymys: Mitä merkitystä voi yksittäisellä ihmiselämällä, tai edes koko ihmiskunnan kohtalolla olla tällaisessa kontekstissa? Olisiko sillä mitään väliä, vaikka koko maapallo tuhoutuisi huomenna? No, ainakin meille itsellemme maapallolla elävänä elämänmuotona sillä olisi. Ei ole lainkaan itsestään selvää, että universumissa edes olisi olemassa muunlaista merkitystä kuin minkä elämän olemassaolo tänne synnyttää, joten ei ole välttämättä perusteltua vaatia sellaista. Elämän mahdolliset merkitykset voi yrittää jakaa karkeasti neljään osittain päälleikkäiseen kategoriaan:

1. Perinnöllinen
2. Yhteisöllinen
3. Yksilöllinen
4. Universaali

Seuraavassa yritän lyhyesti selittää, mitä tarkoitan näistä kullakin.

1. Perinnöllinen: Evolutionäärisestä näkökulmasta kaiken elämän ykköstarkoitus on oman perimänsä edistäminen, sillä tämä on ainoa tehtävä, johon elämä on kehittynyt ja mukautunut luonnonvalinnan karsimana. Ne perintötekijät selviävät aina seuraavaan sukupolveen, joiden pohjalta kehittyneet yksilöt ovat kyenneet selviytymään ja tuottamaan jälkeläisiä perintötekijöineen. Eliö on genominsa kulkuväline. Tämä itsegeneroituva itsereferoiva tarkoitus pätee kaikkeen elämään arkkibakteereista ihmisiin. Toisaalta ihminen on yksi niistä harvoista otuksista maapallolla, jotka ovat kyenneet ainakin jossain määrin hivuttautumaan ulos tästä biologisesta pakkopaidastaan kehittyneen tietoisuutensa myötä: Onhan olemassa ihmisiä, jotka varta vasten päättävät olla hankkimatta lapsia. Tämä voi tapahtua etenkin silloin, kun elämän perinnöllinen tarkoitus on ristiriidassa myöhempien kohtien kanssa.

2. Yhteisöllinen: Tyypillisesti yksittäinen elävä olento on osa suurempaa eliöyhteisöä, jossa olennolla voi olla oma yhteisöllinen tehtävänsä. Tämä tehtävä voi luoda otuksen olemassaololle merkitystä sen/hänen toimiessaan yhteisönsä hyväksi. Varsinkin ihmisotusten tapauksessa merkitystä luovia yhteisöjä on monia eritasoisia --- esimerkkeinä perhe, kaveripiiri, työ-/harrastusyhteisö ja yhteiskunta. Mutta ihminen ei toki ole ainoa eläin, jolla voi olla yhteisöllistä merkitystä, vaan tämä pätee kaikkiin sosiaalisiin eläimiin. Äärimmäisyytenä mainittakoon joidenkin muurahaislajien työläismuurahaiset, joiden olemassaolon ainoa välitön merkitys on yhteisöllinen, sillä ne eivät pääse lisääntymään lainkaan. Vastaava mainitsemisenarvoinen, mutta astetta hämmentävämpi ääriesimerkki löytyy myös nisäkkäistä: kaljurottatyömyyrät. Toisaalta yksilön merkitys esimerkiksi muurahais-, kaljurotta- tai perheyhteisössä menee päällekäin perinnöllisen merkityksen kanssa, sillä ryhmän jäsenillä on erityisen paljon geneettistä yhtäläisyyttä.

3. Yksilöllinen: Edellisten merkitysten lisäksi yksilöllä voi olla jonkinlaisia itsetarkoituksellisia, usein edellisiä abstraktimpia, merkityksiä omalle elämälleen. Tällaiset abstraktit merkitykset perustuvat kehittyneeseen tietoisuuteen, ja ovat siten lähinnä ihmisotusten yksinoikeudellista ylellisyyttä. Joku elää tieteelle, joku taiteelle, joku toinen lie ihan vain piruuttaan. Kokemuksieni mukaan monilla ihmisillä on joku tietty fiksaatio, joka tuo elämään merkitystä henkilölle itselleen. Usein nämä toki myös sekoittuvat aiempien kohtien kanssa, mutta on myös olemassa harrasteita, vaikkapa postimerkkien keräily tai kvanttigravitaatio, jotka eivät välttämättä korreloi ainakaan kovin vahvasti yhteisöllisen saatikka perinnöllisen merkityksen kanssa --- lähinnä päinvastoin...

4. Universaali: Jotkut ihmiset uskovat yllämainittujen maallisten merkitysten lisäksi ihmisillä olevan jonkinlainen yliluonnollinen universaali arvo ja merkitys. Itse näen tämän mahdollisuuden jo mittakaavatarkasteluidemmekin pohjalta hyvin hyvin epätodennäköisenä, sillä olemmehan maailmankaikkeuden kokoon verrattuna täysin mitättömiä, pidimme siitä taikka emme, enkä ole kohdannut montaa hyvää syytä uskoa sellaiseen. ("Tietoni olemus"-raapustukseni ja erityisesti siellä esiintyvän Arktikulaatio-ongelma -pingviiniesimerkin pohjalta saattaa olla mahdollista ymmärtää, miksi en myöskään usko keijujen, menninkäisten tai jumalien olemassaoloon.) Epäilemättä paras syy, johon olen törmännyt, on se, että universaaliin merkitykseen uskominen antaa toivoa, ja tekee ihmisestä iloisen, mikä voi hyvin ollakin totta. Valitettavasti vain se ei tee tästä mahdollisuudesta yhtään sen todennäköisempää, sillä todellisuudella on vahva taipumus olla välittämättä ihmisten toiveista. Luulenpa koko maailmankaikkeuden olevan vain aivan väärä mittakaava etsiä merkitystä yksimetrisen elämälle. Luulen myös, että maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset keskittyisivät sen sijaan aktiivisesti etsimään merkitystä elämälleen yhden metrin mittakaavasta, sillä tämä on se mittakaava, jolla on merkitystä vuorostaan meille itsellemme.

Siispä yhteenvetona edellisestä tarkastelusta voisi todeta, että vaikka kosmos onkin järjettömän valtaisa, niin todellisia merkityksiä elämälle näyttäisi olevan tarjolla ainakin omassa yhden metrin mittakaavassamme, vaikkakin niitä voi joskus joutua itse etsimään. Jokainen olkoon vapaa luomaan itselleen omannäköisensä merkitysten kirjon rajoittamatta muiden vapautta tehdä niin.

Toisaalta mittakaavatarkastelujemme toisesta laidasta nousee vastaavan kaltainen uhkaava näkymä ihmisistä mekaanisina luonnonlakeja seuraavina molekyylikoneistojen kokoelmien kokoelmien ... kokoelmien kokoelmina. Jos olemme vain mekaanisia molekyylirobotteja, niin voiko meillä olla mitään mahdollisuutta vaikuttaa tulevaisuuteemme, vai onko tekemämme valinnat ennalta määrättyjä? Seuraammeko vain sokeina luonnonlakien viitoittamaa polkua? Neurotieteelliset tutkimukset viittaavat ainakin vahvasti siihen, että tietoisuus on fysikaalisten aivojen tuotos, eikä siihen liity mitään yliluonnollista.

Itselleni on ollut aina hankalaa ymmärtää, mitä vapaan tahdon käsite varsinaisesti tarkoittaa: Enhän voi ikinä tahtoa, mitä en halua. Sehän olisi jo räikeä looginenkin ristiriita. Itseasiassa yleensä pyrin siihen, että tahtotiloilleni olisi mahdollisimaan vakaat perusteet, eivätkä ne koostuisi vain satunnaisista heilahteluista. Tästä näkökulmasta tahtoni säännöllisyys ja lainmukaisuus on siis hyvä asia, eikä suinkaan ongelma. Mitä sitten, vaikka aivoni toimisivatkin fysiikan lakien mukaisesti määrittäessään tahtoni? Ovathan nämä lait parhaiten testattua tieteellistä tietoa, joten ainakin voin tässä tapauksessa suhteellisella varmuudella luottaa aivojeni säännönmukaiseen toimintaan.

Usein vapaa tahto jonkin tehdyn päätöksen suhteen ymmärretään käsittääkseni hypoteettisena mahdollisuutena valita toisin kuin miten oikeasti valitsi: -"Olisin voinut valita toisin, jos olisin halunnut." Mutta et kuitenkaan halunnut, etkä siten valinnut. Konditionaali-imperfekti on selvästikin hyvin ristiriitainen yhdistelmä --- menneisyys on jo tapahtunut, joten se ei mahdollisuuksia tarjoa. Tulevaisuus sen sijaan tarjoaa konditionaalisia mahdollisuuksia. Mutta vaikka päättäisin syödä huomenna lounaan sijaan hatullisen tapaskääryleitä todistaakseni tahtoni vapauden, niin tahdollani olisi edelleen selvä syy: todistaa vapaan tahdon olemassaolo. En siis loppujen lopuksi onnistuisi todistamaan yhtään mitään, sillä tämä syyseuraussuhde on selvästikin yhteensopiva luonnonlakien kanssa, ja koko hommasta jäisi vain hyvä maku suuhun. Usein emme tietenkään tiedosta kaikkia syitä valinnoillemme, joten jotkut niistä voivat vaikuttaa varsin satunnaisilta, mutta se ei sinänsä ole yllättävää, koska monien neurotieteellisten tutkimustulosten valossa meillä vaikuttaa olevan huomattavasti heikompi ote päämme sisäisiin tapahtumiin kuin mitä haluaisimme itsellemme uskotella. Esimerkkinä toimikoon Benjamin Libetin 80-luvulla suorittamat uraa uurtaneet neurotieteelliset kokeet. Näissä kokeissa koehenkilöitä pyydettiin joko painamaan nappia tai pidättäytymään painamasta tietyn aikarajan puitteissa. Havaittiin, että koehenkilöiden aivosähkökäyrä aktivoitui viitaten henkilön päätökseen painaa nappia viidesosasekuntia aiemmin kuin henkilö itse tiesi päättäneensä painaa sitä. Nämä (ja muut vastaavat) löydökset näyttäisivät viittaavan vahvasti siihen, että henkilö ei itse tietoisesti tee painamispäätöstään, vaan päätös on tiedostamaton, ja ainoastaan alitajunnan jo tehtyä päätöksen henkilö saa tiedon siitä. (Englanninkielisestä Wikipediasta löytyy kelpo artikkeli vapaan tahdon neurotieteestä, jos enklanti taittuu.)

Syy, jonka takia monet ihmiset puolustavat "vapaan tahdon" olemassaoloa kynsin ja hampain, on ymmärtääkseni moraalinen. Argumentti on seuraava: "Jos aivomme toimivat luonnonlakien mukaisesti, emmekä voi vaikuttaa valintoihimme niiden ollessa ennalta määrättyjä, niin ketään ei voi pitää vastuussa mistään. Siispä moraali menettää merkityksensä." Mutta tässä ajatuskulussa on selvä virhe, sillä se käsittelee henkilöä ja hänen aivojaan erillisinä käsitteinä. Me olemme aivomme (tai ainakin siltä se vahvasti vaikuttaa modernin aivotutkimuksen valossa, vaikka olisikin epärehellistä väittää, että aivojen kompleksista toimintaa ymmärrettäisiin vielä erinomaisen hyvin; esimerkiksi niin, että pystyttäisiin määrittämään tarkka yksi-yhteenkuvaus henkilön aivojen fysikaalisten tilojen ja sisäisten subjektiivisten kokemusten välille). Siten väitteessä "me emme voi vaikuttaa aivojemme toimintaan" ei ole mitään järkeä. Kuka on tämä "me"? Selvästikin aivomme voivat vaikuttaa aivojemme toimintaan --- luonnonlakien puitteissa.

Ajatellaanpa aivojamme jonkinlaisina itseohjelmoituvina äärimmäisen monimutkaisina tietokoneina, jollaisia ne tietyssä mielessä luultavasti ovatkin. Ne ohjaavat käyttäytymistämme, ja ovat siten vastuussa tekemisistämme. Jos teemme jotain hölmöä, niin selvästikin aivojemme ohjelmistossa on tällöin jotain vialla, ja se voidaan yrittää korjata niin sisäisin kuin ulkoisinkin menetelmin. Koska olemme aivomme, niin vastuumme ei katoa mihinkään, ja yhteiskunnan on perusteltua puuttua hölmöyksiin. Jo mahdollisen rangaistuksen tiedostaminenkin "ohjelmoi" välillisesti aivojamme pysymään kaidalla tiellä, joten rangaistukset ovat perusteltavissa, vaikka aivomme noudattaisivatkin luonnonlakeja. Siitä, miten tehokkaasti vankilatuomiot uudelleenohjelmoivat aivoja hölmöstelyn jo tapahduttua, voidaan tosin olla montaa mieltä... Ainakaan rikoksenuusintatilastojen valossa tehossa ei taida olla suuremmin kehumista. Kuitenkin voidaan todeta, että palauttamalla tarkastelu yhden metrin approksimatiiviseen mittakaavaan kuvailemalla mikroskooppisten tapahtumien aiheuttamia makroskooppisia ilmiöitä, aivojemme ja tietoisuutemme tietynlaisen mekaanisuuden tunnustaminen ei tee moraalia lainkaan merkityksettömäksi, vaan voi jopa jalostaa sitä, kunhan ymmärrämme paremmin aivojen toimintaa.

Lopuksi haluan vielä huomauttaa, että en ole erityisen hyvin perehtynyt filosofiseen kirjallisuuteen näistä aiheista, eivätkä ajatukseni mitä luultavimmin ole lainkaan uusia. Rajoittuuhan ansioni filosofian saralla yhteen hylättyyn yliopiston pääsykokeeseen. (Vapaan tahdon käsittelyni pääasiallisena vaikuttajana täytyy kuitenkin mainita Daniel C. Dennettin Freedom Evolves -niminen kirja.) Niinpä pohdintani kannattaa nautiskella suolan kera: Nämä asiat ovat aina monimutkaisempia kuin mitä kirjoitukseni ehkä antaisi ymmärtää. Mutta joka tapauksessa yllä esittelemäni näkökulmat ovat ainakin itselleni hyvinkin järkeenkäypiä ja loogisia, ja mikä tärkeintä, yhteensopivia tieteellisen tiedon kanssa.

Tietoni olemus, osa I: Mistä minä tietäisin?

Luulen tietäväni erinäisiä asioita. Toisaalta monista asioista taas en tiedä yhtikäs mitään. Mutta miten oikeastaan tiedän jotain, ja mitä se edes tarkoittaa?

Välitön ja perustavanlaatuinen kokemukseni olemassaolosta perustuu tietoisuuteeni tulvivaan jatkuvaan havaintojen vuohon. Sen perusteella tiedän ensinnäkin tietoisuuteni olevan olemassa --- ainakin hetkellisesti, sillä tautologisesti, tietoisuuden määritelmän nojalla, havaintojeni tietoinen havaitseminen vaatii havaitsevan tietoisuuden.^[1] Jatkuvuuden vaikutelma johtuu tosin muistamistani edeltävistä tietoisuuden tiloista, ja kokemuksesta tiedän, että muistiini ei aina ole luottamista. Voisihan esimerkiksi olla mahdollista, että minut koottiin juuri äsken kasaan atomi atomilta, jolloin myös nykyiset muistoni syntyivät mahdollisesti vasta tässä kasaamisprosessissa, eikä suinkaan aidosti kokiessani muistamani asiat reaaliajassa. Minulla ei näyttäisi olevan mitään mahdollisuutta tehdä eroa tämän ja sen välille, mitä yleensä muistamiseksi kutsutaan, koska nykyhetki olisi omasta näkökulmastani kummassakin vaihtoehdossa täysin sama. Itseasiassa kvanttifysiikan periaatteiden mukaisesti kaltaisiani olioita muisteineen päivineen kasaantuu ja tuhoutuu satunnaisesti jatkuvasti. Lisäksi, jos maailmankaikkeus on ääretön, niin kaikki mahdolliset hiukkaskonfiguraatiot tapahtuvat äärettömän monta kertaa äärettömän monessa eri paikassa. Mistä siis tiedän, etten ole yksi näistä satunnais-Mateista, vaan se aito ja oikea Matti? En mistään. Siten huomaan, että jo tässä kohdin tietämystäni joudun tukeutumaan oletukseen, ja näin ollen kaikki tietoni, joka perustuu tähän oletukseen olemassaoloni jatkuvuudesta ja muistini keskimääräisestä todenperäisyydestä, on perustavanlaatuisesti epävarmaa.

En voi edelleen olla varma mieleni ulkopuolisen maailman olemassaolosta. Tässä havainnossani piilee solipsismin vaara.^[2] Epävarmuus ei nähdäkseni kuitenkaan ole lainkaan sama asia kuin tietämättömyys. On täysin mahdollista arvioida väitteen todenperäisyyttä saatavilla olevan todistusaineiston valossa --- tieteen perusajatus --- ilman absoluuttista varmuutta. Tämä kokoamani todistusaineisto on tallennettuna muistiini, ja tämän takia sen validiteetti perustuu aiempaan oletukseeni muistini oikeellisuudesta. Todistusaineistoni peruselementit ovat erilaisia säännönmukaisuuksia välittömästi kokemissani havainnoissani. Erityisesti tietoisuuteni jatkuvuus ja kokemuksieni säännönmukaisuus on havainto, joka puhuu sekä muistini todenperäisyyden että ulkopuolisen todellisuuden olemassaolon puolesta: Kokemukseni näyttävät siirtyvän säännönmukaisesti nykyhetkestä muistiini, joka muodostaa pääasiallisesti varsin eheän kokonaiskuvan mieleni sisä- sekä ulkopuolisesta todellisuudesta. Jos kokemukseni todellisuudesta olisi kovin epäjatkuva ja rikkonainen, niin minulla voisi olla syytä epäillä muistini toimivuutta, omaa olemassaoloani tai mieleni ulkopuolisen todellisuuden olemassaoloa, mutta näin ei näyttäisi olevan. Esimerkiksi näin kerran unen, jossa astuin Rovaniemellä sijaitsevan kotitalomme ulko-ovesta Jyväskylässä sijaitsevan kesämökin pihamaalle. Jos tällaista tapahtuisi valvetodellisuudessani, niin säännönmukaisuus rikkoutuisi, ja minun tulisi tarkistaa oletukseni.^[3]

Huolimatta kokemuksieni säännönmukaisuuksista, on toki aina mahdollista, että mieleni ulkopuolinen todellisuus on harhaa, mutta vain erityisen vakuuttavaa sellaista.^[4] Esimerkiksi Matrix-tyyppinen tietokonesimulaatioskenaario, jossa me kaikki elämme elämämme kytkeytyneinä virtuaalitodellisuuteen aivojemme kautta, kun oikeat kehomme ovat sen sijaan kaiken aikaa upotettuina kohtumaisiin liuostankkeihin osana jonkinlaista superteknologista hypertuotantolaitosta, on periaatteessa täysin mahdollinen. Mutta mitä eroa on aidolla ulkopuolisella todellisuudella ja täysin vakuuttavalla harhalla? Aivan --- ei mitään. Toisin sanoen, jos en voi ikinä missään tilanteessa tehdä eroa näiden skenaarioiden välille, niin niiden erottamisella ei ole mitään käytännön merkitystä. Toisaalta on aina mahdollista, että joskus tulevaisuudessa tulen huomaamaan jollain tavoin, että mieleni ulkopuolinen todellisuus on harhaa, esimerkiksi samoin kuin joka aamu herään tajuamalla unitodellisuuteni olleen vain mieleni tuottamaa illuusiota. "Huh, se olikin vain unta." Miten siis voin ikinä tietää mitään mieleni ulkopuolisesta maailmasta, jos en voi edes olla varma sen olemassaolosta? Tämä johtuu puhtaasti tietoni olemuksesta: Tietoni on induktiota muistamieni kokemuksien säännönmukaisuuksien suhteen. Kun olen päästänyt irti pallosta 1000 kertaa peräkkäin, ja havainnut pallon joka kerta tippuvan maata kohti enkä kertaakaan maasta poispäin, päättelen induktiivisesti pallon tippuvan aina maata kohti --- no, ainakin tänään tässä paikassa. Havaintoihini perustuva induktiivinen tietoni ei ole koskaan varmaa, vaan aina voi tapahtua poikkeus, jota en osannut odottaa. En voi ikinä olla täysin varma, etteikö pallo tipu 1001:llä kerralla ylöspäin, tai että tajuntani jatkuu eheänä seuraavaankin sekuntiin. Kokemieni säännönmukaisuuksien perusteella olen vain oppinut ennakoimaan tiettyjä asioita tietoisesti, ja tätä kutsun tiedoksi. Tässä mielessä kaikki tietoni on tieteellistä tietoa --- teorioita ja hypoteesejä, joihin pätee popperilainen ^[5] tieteenfilosofia. Vastaavasti tiede on tietoni institutionalisaatio. Kaikki tietoni on ainoastaan falsifioitavissa, osoitettavissa vääräksi, mutta ei ikinä verifioitavissa, osoitettavissa oikeaksi, sillä muistan asioita vain menneisyydestä, mutta havaitsen nykyisyyttä.

Toisaalta kaiken tietoni täytyy olla falsifioitavissa ollakseen lainkaan merkityksellistä. Jos väitteen todenperäisyydellä ei ole minkäänlaista havaittavaa seurausta, niin sillä ei ole kannaltani mitään merkitystä, enkä voi ottaa kantaa sen oikeellisuuteen. (Vertaa aiempaan Matrix-viittaukseen.) Samalla on huomautettava, että epäuskoni väitteen todenperäisyyteen ei tietenkään edellytä uskoani väitteen negaatioon, joka on myös falsifioitumattomissa. Siten suhtautumiseni perustila minkä tahansa väitteen todenperäisyyteen on aina epäusko. Vain riittävän todistusaineiston nojalla voin ylipäätään arvioida väitteiden totuusarvoja sekä muotoilla uusia väitteitä, joiden oikeellisuuteen todistusaineistoni näyttäisi viittaavan: tietoa.

Otetaanpa havainnollinen, vaikkakin jokseenkin kuvitteellinen, esimerkki vielä tähän lopuksi. Olohuoneessani, jossa juuri nyt sohvallani löhöän, on vasemmalla seinustalla suljettu kaappi. Eräs tuttavani soitti minulle hetki sitten, ja kertoi, että tuossa nimenomaisessa kaapissani on juuri tällä hetkellä sisällä pienikokoinen pingviini nimeltään Arktikulaatio-ongelma, jolla on kuusi jalkaa ja kultaiset siivet. Minulla ei selvästikään ole mitään mahdollisuutta kiistää väitettä suoralta kädeltä. Toisaalta minulla ei myöskään ole mitään erityistä syytä uskoa tuttavani väitettä ennen kuin saan sitä tukevaa todistusaineistoa. Ennakkoasenteeni tuttavani väitteeseen on siis neutraali tässä mielessä. Aiemmat kokemukseni todellisuudesta, etenkin kuusijalkaisten kultasiipisten pienoispingviinien ilmeinen harvinaisuus, ovat kuitenkin omiaan nostamaan epäilykseni tuttavani väitteen todenperäisyydestä, ja tämän vuoksi vaadin erityisen vakuuttavaa todistusaineistoa sen uskoakseni.^[6] Täten suuntaankin kaapilleni mitä pikimmiten, ja avaan sen; kaappi on tyhjä. Soitan takaisin tuttavalleni, ja kerron pettyneenä, ettei kaapissani ollut edes normaaleja pingviinejä, saatika sitten kultasiipisiä, mihin tuttavani toteaa pahoillaan: "Ai, anteeksi kovasti... Unohdinko kertoa, että Arktikulaatio-ongelma osaa myös teleportata? Hän on uskoakseni juuri nyt jääkaapissasi jäähdyttelemässä. --- Tiedäthän, kuinka pingviinit pitävät kylmästä!" Tässä vaiheessa alkaa käydä selväksi, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta suoraan testata tuttavani väitteen todenperäisyyttä. Väitettä ei voi enempää falsifioida kuin verifioidakaan kokeellisesti. Tietenkin saattaa olla, että löydän myöhemmin kultaista pingviininkakkaa jääkaapistani. Tämä olisi havainto, joka puhuisi epäsuorasti Arktikulaatio-ongelman olemassaolon puolesta, tai ainakin sen täyttä mielettömyyttä vastaan, mutta ei selvästikään millään tavalla sitä todistaisi. Jos näin ei käy, tai vaikka kävisikin, voin ainoastaan tarkastella epäsuorasti väitteen mahdollista yhteensopivuutta aiempiin kokemuksiini, ja lopulta todeta sen olevan varsin selvässä ristiriidassa monien tukevalla pohjalla olevien uskomuksieni, aiemman tietoni, kanssa.

[1] Tietoisuuteni on se jännä juttu, jolla tietoisesti havaitsen tekemiäni havaintojani, sekä ohjaan tietoisia ajatuksiani ja tekemisiäni. Tämän tarkempi tietoisuuden määrittely ilman kehäpäätelmiä tai ylimääräisiä oletuksia tuskin on edes mahdollinen, sillä määritelmä välttämättä nojautuu tietoisuuteen ensikädessä. Joudunhan muodostamaan tietoisuuden määritelmäni tietoisuuteni avulla.

[2] Solipsismi on filosofinen katsantokanta, jonka mukaan ainoa asia, jonka voin tietää, on oman tietoisuuteni olemassaolo. Tämä on nähdäkseni väärinkäsitys, joka seuraa solipsistien epärealistisista `tiedon' ja `tietämisen' määritelmistä, kuten seuraavaksi yritän argumentoida.

[3] Toisaalta juuri se asia, joka mahdollistaa uni- ja valvetodellisuuksieni erottamisen toisistaan on unimaailmani epävakaus, joka käsittääkseni johtuu nykytieteen valossa ulkoisten säännönmukaisten aistiärsykkeiden puutteesta. Jos unitodellisuuteni olisi yhtä säännönmukainen kuin valvetodellisuuteni, ei minulla olisi mitään tapaa erottaa niitä toisistaan.

[4] Albert Einsteinin kerrotaan todenneen, kieli mahdollisesti puoleksi poskessaan, "Reality is merely an illusion, albeit a persistent one." --- Todellisuus on illuusio, vaikkakin sitkeä sellainen.

[5] Karl Popper oli itävaltalais-englantilainen filosofi, joka erityisesti kunnostautui tieteenfilosofian saralla.

[6] Edesmenneen tähtitieteilijän Carl Saganin sanoin, "Extraordinary claims require extraordinary evidence." --- Erikoiset väitteet vaativat erikoisia todisteita.